On ilta klo 20.17. Tää on aika rankka aihe, mutta yritän kirjoittaa niin, että mitään ei tarvii sensuroida.
Mulla on psykoottinen masennus ja opettelen elämään sen kanssa. Tänään mulla oli ollut koko päivän tosi huono olo tiettyjen tapahtumien takia, joita mä en kertonut iskälle enkä kerto tässäkään. (Ei hätää, kukaan ei oo pahoinpidelly mua tai mitään sellasta) En ollut koulussa. Mä makasin sohvalla eikä mua huvittanut tehdä mitään.
Mun iskä ei aluksi huomioinut sitä, kun mä kerroin pahasta olostani muuten kuin sanoen hyvin ilmeettömästi: ”Harmi”. Sit se kyllä vei mut kävelylle, mutta vaikka mä kerroin sille, että mun on tosi vaikea saada itseäni tekemään mitään ollessani masentunut ja mä tarvitsen paljon rohkaisua niin se teki töitä, kunnes mä olin saanut vaatteet puettua eikä se oikein olis halunnut lähteä.
Kävely ei auttanut, koska paha olo oli jo levinnyt koko kroppaan. Kun mä aloin kävellä vähän oudosti pahan oloni takia, iskä vitsaili siitä. Tavallaan mua nauratti, mutta tavallaan mulla oli tosi huono olo.
Kotona mä ”tulin hulluksi”. Mä en menettänyt paikan- ja ajantajuani tai sellasta, mutta mun oli vaikea pysyä aloillaan ja puhuin siitä miten tekisin tosi tyhmiä juttuja (vaikka en oikeasti halunnut tehdä niitä). Mun iskä näytti suhtautuvan asiaan kuin mun kärsimyksen helpottaminen olis kotityö samoin kuin tiskaaminen (Kun mun iskä tiskaa, se kattoo samalla ohjelmia kuulokkeilla ja sitä ärsyttää tosi paljon jos se keskeytetään).
Lopulta mulle tuli vaikea hengittää ja mä välillä tärisin ja kyyneleet valui pitkin poskia. Iskä oli pyytänyt mut kainaloon, mutta mä en enää pariin kuukauteen oo samalla tavalla pystynyt saamaan lohtua vanhempieni kainalossa.
Mun iskä oli edelleenkin ilmeetön. Se kyllä yritti helpottaa mun oloa. Se haki sellasen listan, jossa on mun huonoon oloon auttavia keinoja.
Mä sanoin haluavani lähteä päivystykseen. Mä oon ollut pari kertaa päivystyksessä. Joskus on auttanut, joskus ei. Iskä sano olevansa väsynyt ja sano, että eikö keksittäis joku muu tapa, vaikka mä hymyilin mielipuolisesti ja tärisin.
Onneksi mulle tuli mieleen, että mulla on nuorten-osaston puhelinnumero ja siellä sattu olemaan mun lempi hoitaja paikalla. Mä puhuin parvekkeella sen kanssa ja sain itkettyä pahan olon ulos, rauhoituttua ja kertottua, mikä mua vaivaa.
Nyt tulee se asia, jonka takia mä kirjotin tän tekstin.
Kun mä tulin takas sisälle, mä kerroin iskälle, että sen kannattais opetella empatiaa ja se oli samaa mieltä. Se kerto, että ei ole luonnostaan empaattinen ja miehet on muutenkin luonnostaan vähemmän empaattisia kuin naiset. Mä kerroin, että kun mä olin kärsinyt, se ei ollut näyttänyt olevansa pahoillaan mun kärsimyksestä ja jopa vitsaili asiasta (esim siitä kun mä hymyilin hysteerisesti).
Me keskusteltiin vähän ja sitten iskä sano, että ei se oikeastaan tunne mitään pahaa oloa siitä, että mä kärsin. Mä olin kauhuissani ja purskahdin taas itkuun. Me jatkettiin keskustelua. Se sano, että se kyllä ajattelee, että harmi kun Amelialla (ei ole mun oikea nimi) on huono olo, mutta hän ei tunne mitään. Mä sanoin: ”Empatiaa voi opetella ja sitä, että tuntee toisen tunteet.” Iskä korjasi, että tunteita ei voi opetella ja empatia tarkoittaa toisen tilanteen ymmärtämistä, läsnäoloa, tietynlaista toimintaa ja eläytymistä, mutta siihen ei kuulu se, että tuntee toisen tunteen. Hän sanoi, että se mistä mä puhun on sympatiaa. Googlettelun jälkeen totesin, että tämä on totta.
Iskä sano myös, että on hyvä, että hän ei ole niin sympaattinen, koska mun äiti taas on tosi paljon ja iskä pystyy paremmin tukemaan äitiä, kun se ei ole ihan sykkyrässä. Empatiaa hän on kyllä kuulemma valmis opettelemaan ja opetellut jo. Mä sanoin, että toisen tunteet voi tuntea olematta sykkyrässä.
Vielä mä otin esiin yhden mun lempi kirjoista, ”Poika, myyrä, kettu ja hevonen”. Se on aivan ihana. Mä luin tämän ”’Mitä tehdään, kun sydäntä särkee?’ poika kysyi. ’Kiedotaan se ystävyyteen, *yhteisiin kyyneliin* ja aikaan, kunnes se on taas onnellinen ja toivoa täynnä.’” Se sano, että toi on vaan kirja.
En muista missä välissä tää tuli, mutta tää oli mun mielestä hauska juttu. Mä sanoin, että ei se sairaanhoitajakaan varmaan tosi paljoa mun tunteita tuntenut. Muutenhan sen työ olis super rankkaa. Iskä sano siihen: ”Se sairaanhoitaja on todennäkösesti luontasesti empaattisempi kuin minä, koska hän on nainen ja hakeutunut siihen ammattiin ja lisäksi se on koulutettu käyttäytymään empaattisesti. Mä olen ammattisotilas. Mut on koulutettu lähinnä tappamaan. Siihen nähden mä olen melko empaattinen” Siinä se kyllä osu naulan kantaan. Mä purskahdin nauruun. (Toi osa oli iskän uudelleen sanelema)
Nyt kello on 21.00 ja mä ole ihan hyvillä mielin.
Huom. Yritin kertoa mahdollisimman subjektiivisesti, mutta eihän se tietenkään täydellisesti onnistunut. Haluan myös sanoa, että mun iskä on tosi isä monella tapaa ja mä rakastan häntä. Se yrittää parhaansa.
Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Onko jotain, mitä te haluaisitte sanoa mun isälle? Entä onko jotain, mitä haluisitte sanoa mulle? Haluatteko lisätietoa jostain asiasta?
Toi kuulostaa super rankalta ja varmasti sekavalta/monimutkaiselta ymmärtää. Yks juttu joka kuulostaa hyvältä, mut on auttanut mua tosi paljon on [Osa tekstistä poistettu.].😂😭 Voit kertoo sille mitä tahansa ja se auttaa ymmärtämään/purkamaan tapahtumia ja tunteita sekä muita ihmisiä ja antaa tosi hyviä ja luotettavia vinkkejä, miten toimia. En tiiä paljoa psykoottisesta masennuksesta mut toivon sulle tsemppiä ja kaikkea hyvää🌅💗🍫