Miks on helpompi olla vaan surullinen
Yritän tosi paljon että oisin yhtä ilonen ja nauravainen ku ennen. Välillä se onnistuu, mut sitten tulee jotain ja taas valun vaan alaspäin.
Itken tyyliin joka toinen päivä, en ees tiiä miks, oon vaan niin väsyny.
Yritin puhuu koulupsykologille mutten mitään saanu sanottua. Tuntu että koko psykologi oli jotenki tuomitseva ja tosi ahdistava, sanoin pari juttuu ka oli vaan et ilävää, nyt alkaa aika loppua. Toista kertaa en ol menossa, niin nöyryytetty olo tuli.
Joulu tulee ja tykkään joulusta, ja se ehkä antaaki ilon aihetta. Yritän olla positiivinen, mutta on jotenki niin helppo vaan olla apaattinen ja surullinen. Oon jotenki väsyny ees yrittään olla ilonen ja näin. Pidän jotain maskia yllä, eikä ees mun äiti tii mitä mun mielessä liikkuu. Ei oo siis mitään ”haluun tappaa itseni ja viiltelen”-juttuja,hirvee väsy vaan. En pysty lopettaan ajattelemista ja alkaa ahdistaan liian helposti.
Siis tiivistettynä, miks on helpompi olla niin maassa ku ilonen? 😕
Moi. Mulla on ollu aiemmin kans ihan samantapasta (valtaosa päivistä itkin koulun jälkeen vaikkei mitään tapahtunu, ja tykkäsin velloa surussa (jotenkin oudon turvallisen ja mukavan tuntusta) ja itsesäälissä. Maski on kans hyvä huomio, mä en oo vieläkään ehtiny täysin pääsemään siitä eroon ja tajusin vasta lukion jälkeen et mulla edes oli sellanen), ja nyt vuosia vuosia myöhemmin terapiassa tajuun, että olis kannattanu/pitäny hoitaa tarttua siihen paljon aiemmin, olisin päässy vähemmällä. Toki varmaan kaikki polut ei oo samanlaisia kun mulla, ja lue loppuun ennen kun tosta turhaan ahdistut
Toi koulupsykologin vastaanotto on 1000% sen psykologin moka. Ei sun tarvii pystyä selkeesti ilmasemaan vaikeita asioita – niistä on usein oikeesti vaikee puhua (myös aikuisille) vaikkei järki sanoiskaan niin, ja jo psykologille meneminen voi olla (isolle?) osalle vaikeeta. Jos joku sinne menee, sen pitäis riittää, on ammattilaisen homma pystyä auttamaan siitä eteenpäin ja sun psykologi ei sitä osannu tehä. Mulla kävi ihan sama kun yritin puhuu mun (silloisesta) äärimmäisestä sosiaalisesta ahdistuksesta ja sain vaa jotain ”eihän sulla voi olla mitään hätää kun tulit tännekin puhumaan kun ruuneberi!” (huoh) – tulos oli että kärsin siitä koko mun nuoruuden ja nyt vasta (varhaisessa aikuisiässä) oon päässy käsittelemään sitä. Jee.
Vanhemmille on hyvä idea puhua jos pystyy (ite tietysti parhaiten tunnet sun vanhemmat ja osaat arvioida), mut muuten, ehkä sun koulussa olis joku muu joka osais ohjata muualle vaikkei niiden varsinaista osaamisalaa oliskaan? (Meillä opo oli hirveen hyvä ja olisin varmasti siltä täs tilantees kysyny, ala-asteella taas kuraattori olis ollu se. Terkkari on myös hyvä ehdokas) Voit vaan sanoo et sulla oli huono kokemus sen psykiatrin kanssa ja haluut jonkun muun kanssa puhua, ja tarvittaessa sanoo ”en haluu tarkentaa” jos siltä tuntuu.
Mut muussa tapauksessa, esim tän sivun puhelinnumero, tai https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/nuorten-masennuksen-omahoito-ohjelma, tai esim. https://sekasin.fi/selkeasti/ (ei tarvii tietenkään olla ””sekasin””, hassu nimi) vois olla hyviä paikkoja. Pidä kynnys matalalla :)
Mun kokemuksesta varmaan tärkein asia on, että et päädy ajattelemaan, että ”no ei mulla oikeestaan tässä mitään vakavaa hätää, annetaan mieluummin niillä joilla menee oikeesti huonosti käyttää näitä resursseja” — nopenopenope, kaikille on parempi, jos aloittaa mahdollisimman aikaisin, ja lupaan et lähes kaikki joilla keskustelu/apu on ajankohtasta vähättelee omaa tarvettaan paljon (koska ei vielä tunne näitä asioita riittävän hyvin). Ja toiseksi, ei kannata järkyttyä (niin kuin mä) siitä että on jonkun mielenterveyspalvelun sivuilla ja alkaa välähtelemään sanoja ”hae apua”, ”terapia”, ”masennus”. Näiden kieli on käyttäjää kohtaan usein aika hassua (ahdistavaa) kunnes niihin tottuu ja mulla tuntu alussa et oon varmaan tosi rikki kun kattelen näitä sivuja.
Vaikka nää sivut ei monella tapaa ehkä oo ihan täydellisiä, ne ja nää palvelut on silti olemassa just sunlaisia tilanteita varten, ei tarvii olla maailma romahtamassa – jos huomaa et *jotain* on ”pielessä” tai muuttunut, se riittää (sulla ehdottomasti riittää). Ne ei ala kääntää sun maailmaa ylösalasin tai ottamaan vanhempiin/kouluun yhteyttä tai mitään dramaattista, sä voit rauhassa kertoa sun asian ja ne ottaa kopin ja voitte yhessä miettiä, miten etenette, ja sun omaan tahtiin. Ei tarvii mistään sitoutumisesta olla huolissaan ennen kun esim Kelasta hakee psykoterapiaa, mutta sillon oot jo pitkällä ja se ei todellakaan tapahdu vahingossa, kukaan ei heitä sua terapiaan. (Jos joku muu tätä lukee, suosittelen terapiaa kaikille jos vaan mahollisuus tarjoutuu, ei oo mitään manipuloijia. On luksusta jos pääsee ja tekee ihan kaikille hyvää, oli ongelmia tai ei, mut kannattaa pitää mielessä et kokemus kahella eri terapeutilla voi olla yö ja päivä ja itselle sopivaa kannattaa vähän hakea (ja terapiaa on monentyyppistä!))
(toiseks tärkein asia on ettet ala itseäs syyttämään mistään — en enää muista mitä mun sillonen sisäinen äärimmäisen hyvä vasta-argumenttigeneraattori olis sanonu, mut kukaan ei oo tahallaan alakulonen tai laiska tai blahblah, kaikelle on joku syy, ja itse voi olla vaikee selvittää tai varsinkaan ”korjata” sitä. Sekä iIsommissa että pienemmissä asioissa.
Kauhee seinä tekstiä, mut toivon et löydät jonkun jolle puhua joka osaa jotenkin olla avuks. Ei ehkä kannata tehä ylimäärästä sellasta joka ehkä pahentaa tilannetta (kannattaa käydä läpi mistä sun vapaa-aika koostuu, tarkistaa oma some-feedi tällä silmällä, ja miettäi miltä tuntuu kun joudut teeskentelemään olevas kuten aina ennen — ja miettiä, kuinka pakko/hyödyllistä se oikeesti on. Kunhan et ala välttelemään muita tai liikaa vetäytymään omaan huoneeseen). Hirveesti tsemppiä ja jaksamista!