Mä oon aina kokenut etten uskalla luottaa mun vanhempiin. Tää on sillei vaikee etten tavallaan osaa sanoa tiettyjä esimerkkejä syyksi miks en voi luottaa. Se on vaan sellanen kokonaisvaltainen fiilis. Mun äiti on ainaki väheksyvä ja kriittinen, esim. ku halusin yläasteen alussa alkaa käyttää vähä tyylikkäämpiä vaatteita, nii hänestä huoku sellanen halveksunta vaikka ei sillei sanonu suoraan mitään. Sen takii tää just on vaikeeta selittää.
Ei se sano et ”sä yrität olla tollanen/miks yrität pitää hienoja vaatteita, ku ne on tyhmiä” tai mitäää tällasta SUORAAN, mut se fiilis tulee sen katseista ja joistain kommenteista, jos se on esim sillei ”Aijaa, no onpa toi taas tollasta”. Tosi epäsuoraa mut tulee vähätelty olo.
Sit mun isä on sellanen et jotenk ei haluis kai ottaa kantaa näihin ettei vaan tulis riitaa, ku mun äiti tietenki suuttuu helposti jos otan sen käytöksen puheeks ja kerron et se on loukannu mua. Mut isästä ei siis oo hyötyä ja se tuntuu epäreilulta ku se ei ns puolusta tai auta mua.
Sit ku äiti aina reagoi tollei ”no onpa outoa/miks sä nyt tollasta haluat/noi on taas noita teinien turhia juttuja” nii en haluu enää kertoo sille mitään nii välttyisin sen väheksynnältä.
Toivottavasti joku ymmärtäis mitä tarkotan ku tuntuu et oon niin yksin tän kans ku on vaikee selittää?
