Moikka!
Mä tykkään tosi paljon sun tavasta kirjottaa, siinä on jotain tosi rauhallista ja aitoa. Sä et yritä olla mitään muuta kuin mitä oot, ja se tekee tekstistä tosi inhimillisen. Musta on ihanaa, että sä pysähdyit miettimään kiitollisuutta. Se on sellainen aihe, joka helposti unohtuu, vaikka just silloin, kun kaikki tuntuu vähän harmaalta tai sumuiselta, siitä vois löytyä jotain pientä valoa.
Mä oon ite nyt kiitollinen siitä, että aamut ei tunnu enää niin raskailta. Että vaikka väsyttää ja päässä on sata ajatusta, niin herää silti ja lähtee liikkeelle. Oon kiitollinen myös siitä, että on yks pari korvia, jolle voi oikeesti puhua, ettei tarvii aina selittää itseään loppuun asti. Ja joskus siitäkin, että saa vaan olla hiljaa, eikä kukaan ihmettele.
Oon joskus sanonu, että elämä tuntuu vähän kuin lauseelta. Ehkä se onkin just se, elämä on välillä keskeneräinen lause, joka ei lopu pisteeseen vaan jää pilkkuun. Se jatkuu seuraavana päivänä, vaikka ei tiedä, mitä sanoja siihen tulee. Ja se on ok.
Mä uskon, että se, mitä sä toivoit, etä koulun alkaessa olo olis vähän rennompi eikä kiire painais niskaan, on ihan mahdollinen. Joskus se rentous ei tuu kerralla, vaan hiipii vähän kerrallaan. EHkä se löytyy siitä, että ei yritä olla koko ajan parempi tai valmiimpi, vaan hyväksyy sen, että just nyt on ihan riittävästi.
Mä oon myös kiitollinen siitä, että me voidaan jakaa tällaisia ajatuksia. Tuntuu, että niiden kautta maailma vähän pehmenee.
