Hei,
Mä oon 16-vuotias nainen (tai ehkä tyttö vielä). Mä mietin tosi usein, miten ihanaa olis saada poikaystävä ja mennä naimisiin sen kanssa ja harrastaa seksiä ja tulla raskaaksi ja saada lapsia. Kokea kaikki kaunis ja vaikea ja ihana liittyen oman perheen perustamiseen. Mutta eniten mä mietin poikaystävän saamista, koska se on se ensimmäinen vaihe (vaikka ei mitenkään välttämättä johda kaikkeen tohon).
Mä usein vaan jään miettimään, miten ihana mun ja mun tulevan miehen hääpäivä on. Kumpikin lupaa olla uskollinen toiselle kuolemaansa asti ja sitten juhlitaan läheisten ja ystävien kanssa, tanssitaan ja syödään kakkua ja juhlan päätyttyä mennen yhdessä uuden aviomieheni kanssa kotiin ja me harrastetaan seksiä ensi kertaa. Se olis varmaan ekalla kerralla aika takkuista mutta silti varmasti ihanaa.
Toisinaan mä mietin näitä asioita enemmän ja toisinaan vähemmän. Joskus mä mietin näitä viikon putkeen joka päivä useamman kerran. Silloin mä sanon koulussa joka päivä kaverilleni, että mä haluan poikaystävän, vaikka se tietysti tietää jo.😅 Toisinaan mä ajattelen iloisesti sitä, miten paljon ihanaa mun tulevaisuudessa saattaa olla, mutta useammin mulle tulee haikea ja surullinen olo. Mä mietin, että voi mennä pari päivää siihen, että mä tapaan tulevan aviomieheni ekan kerran tai siihen siihen voi mennä 20 vuotta tai sitten mä en koskaan pääse naimisiin. Tuntuu pahalta kun ei tiedä.
Yleensä mä silloin rukoilen Jumalalta ja sanon, että mä haluaisin tavata tulevan aviomieheni mahdollisimman pian ja kaipaan häntä, mutta jos Hänen suunnitelmassaan mä joudun odottamaan, mä toivon kärsivällisyyttä siihen ja että en jatkuvasti miettis sitä ja kaipais tulevaa.
Mä luulen, että mun olis helpompi odottaa, jos mä tapaisin ystäviäni useammin. Oon yrittäny alkaa tavata niitä useammin ja yleensä en kyllä tunne kaipuuta poikaystävästä niinä päivinä, kun olen ystävieni kanssa erityisesti jos olen monen ystävän kanssa kerralla.
Mä pelkään, että mulla on jotain vääriä ajatuksia seurusteluun liittyen ja sen takia mä en päädy yhteen kenenkään kanssa sittenkään kun siihen olis mahdollisuus. Mulla nimittäin on ollu. Mä luulin vielä pari kuukautta sitten, että on sama asia pyytää poikaa hengaamaan, pyytää sitä treffeille ja sanoa tykkäävänsä siitä.😅 Enkä tiennyt, että ihmiset yleensä tutustuu ystävinä ennen seurustelua mikä nyt kun sen tiedän on musta tosi järkevää ja varmaan mukavampaa silleen.
Mä pelkään välillä myös, että jos mä tekisin jonkun asia eri tavalla, Jumala olis antanut mun jo tavata sen ihmisen, mutta mun virheiden takia se pitkittää sitä. Mä tiedän, ettei se toimi niin, mutta mä haluaisin syyttää jotain mun odotuksesta ja on vaikeaa, kun ei ole ketään jota syyttää.
Mulla on niin paljon ajatuksia tähän liittyen, että ei oo järkeä kirjottaa kaikkia. Tärkein kysymys on kuitenkin tämä: Kuinka paljon surua ja haikeutta on normaalia, että seurustelukumppanin kaipuu tuottaa?
Tuleva mieheni: Jos luet tätä niin haluan sanoa sulle, että pidä huolta itsestäsi ja kehitä itseäsi, jotta olisit valmis sitten kun me kohdataan. Mä odotan sua❤️
