Siis mä oon syöny lähiaikoina vähemmän kuin normaalisti, koska jos mä syön, mulle tulee siitä syyllinen olo ja jos en nii sama homma. Mua ahistaa ruokailuilla että pitäskö syödä vai ei. Aikaisemmin oon syöny suht paljon, mutta sillon se ei ahistanut yhtään. Nyt musta tuntuu että riippumatta ruoan määrästä se silti ahdistaa. Mä tiedän että mun pitäs syödä enemmän mutta samalla mä en halua
Ensinnäkin ET OO YKSIN!
Mutta siis en oo aivan varma mitä tarkotat täsmälleen sillä että tunnet syyllisyyttä mutta jos mietit ihmisiä jotka ei saa samalla tavalla ruokaa jossain muualla niin ymmärrän. Mutta sun ei tarvi niistä huolehtia ja sulla on oikeus syödä silleen ku ite haluut!
Tai jos tarkotit ulkonäön puolesta (eli et haluu syödä koska pelkäät näyttäväsi huonommlta) tiedän tunteen!! Itellänikin on ollut sama ongelma mutta oon vaan ajatellut että saan syödä sen verran kun tarvii tai haluan. Mutta jos silti ahistaa nii oon vaan ite ajatellu että mieluummin lisää liikuntaa kuin vähemmän ruokaa! Ja sehän onkin tosi hyvä ajattelutapa koska niinhän se oikeastikkin menee :)
Mutta usko pois, sun ei tarvi miettiä niitä ihmisiä jotka saa vähemmän ruokaa koska se ei oo sun syy!!
Hei 🫂
Mä ymmärrän sua ihan oikeesti tosi hyvin.
Toi, mitä sä kuvaat, kuulostaa tosi raskaalta, se, että ruokailusta tulee ahdistusta ihan sama mitä tekee, on henkisesti tosi kuluttavaa. Ja se, että siihen liittyy syyllisyyttä, tekee siitä vielä vaikeampaa. Se on ihan järjettömän epäreilu tilanne, koska ruoka on asia joka ”pitäis olla” niin arkinen ja yksinkertainen, mut joillekkin se muuttuu just tollaseksi isoksi taistelukentäksi oman pään sisällä.
Mulla on ollut vähän samanlaisia fiiliksiä aiemmin. Mulla meni pitkään niin, että jos söin ”liikaa” tai edes jotain mitä en pitänyt ”sallittuna” tuli ihan kamala olo, fyysisesti ja henkisesti. Mut sit jos en syönyt, tuli syyllisyys siitäkin. Tuntui ettei ollut mitään ”oikeaa tapaa” toimia. Se oli tosi sekavaa ja sai mut tuntemaan, että oon jotenkin rikki. Mut ajan kanssa tajusin, että se ei ollu mun vika. Se olo ei tuu tyhjästä. Se liittyy usein siihen, miten iso paine meihin kohdistuu, ulkonäöstä, ruuasta, kehosta, hallinann tunteesta. Ja se paine voi oikeesti muuttaa sen, miten me koetaan jopa perustarpeet.
Musta on iso juttu, että sä oot pystynyt sanottamaan näin selvästi, mitä sun päässä ja kropassa tapahtuu. Se kertoo, että sä huomaat ja tiedostat, ja se on tosi tärkeä askel. 🫶
Haluan myös sanoa, että vaikka nyt tuntuisi siltä, että jokainen ruokaan liittyvä hetki on täynnä ahdistusta ja syyllisyyttä, se ei oo pysyvä tila. Mä en väitä, että se helpottaa yhdessä yössä. Pienin askelin. Jo se, että välillä sallii itselleen syömisen ilman ”pakkoa olla täydellinen” on yksi askel kohti sitä, että ruokailu ei hallitse sua niin vahvasti.
Mulla auttoi se, että yritin muistuttaa itseäni, ettei mun tarvi ansaita ruokaa. Mä saan syödä, koska mä oon ihminen ja mun keho ansaitsee energiaa ihan vaan olemalla olemassa. Se oli tosi vaikea sisäistää ja välillä en uskonut siihen yhtään. Mut ajan myötä toistaminen je lempeus itseä kohtaan alkoi vähän murtaa sitä syyllisyyden kehää.
Sä et oo yksin tässä. Tosi moni kokee samoja juttuja, vaikka siitä ei aina puhuta ääneen. Ja jos sulla on yksikin ihminen, jolle uskaltaa puhua tästä avoimesti (ystävä, perheenjäsen, koulukuraattori, terveydenhoitaja), se voi helpottaa sitä taakkaa, että sun ei tarii kantaa kaikkea yksin. ❤️
Vaikka just nyt tuntuu sekavalta ja ehkä toivottomaltakin, sä oot arvokas ja sun olo on tärkeä. Ja se, että sä haluat puhua tästä, on merkki siitä, että susta löytyy voimaa, vaikka sä et ehkä itse vielä huolaa sitä.
Pienin askelin. Sä et oo huono tai epäonnistunu tän takia. Sä oot ihminen, joka käy läpi vaikeaa vaihetta. Ja se ei määritä sun arvoa.
🫶 ✨