Voiko joku kertoa iltasadun liskoista?
Hei minä haluaisin että joku kertoisi minulle iltasadun liskoista.
Kysy chat gpt
Olipas kerran Lisko. Liskolla oli oma talo, jossa se asui. Se keitti aina aamuisin teetä ja söi puuroa.
Eräänä päivänä Erkki kuitenkin koputti Liskon ovelle. Lisko meni avaamaan oven ja kysyi: ”Erkki mitä sä täällä duunaat?”
Erkki ei sanonut mitään, vaan käveli Liskon taloon juomaan teetä. Erkki ja Lisko joivat teetä onnellisina koko elämänsä loppuun asti. Slay.
En tiedä vaikuttaako tämä satu Tokmannin aukiolo aikoihin mutta…
Olipa kerran hyvin kaukaisessa ja satumaisessa paikassa nimeltä Kouvola, tie jonka vieressä oli oja, jonka pohjalla oli kolo. Kolossa asui lisko nimeltä Pasi. Pasi tiesi että tien toisella puolella asui lisko nimeltä Annastiina. Pasi oli rakastunut Annastiinaan koska Annastiina omisti niin kauniit kottikärryt. Eräänä päivänä Pasi lähti Saku sammakon lailla kosiomatkalle. Hän lähti ylittämään tietä mutta iso ja äänekäs Mersu meinasi liiskata Pasin tiehen kuin purukumin. Pasi ei välittänyt vaan yritti ylittää tien vielä mutta silloin Pasin yli meinasi ajaa krokotiili herpertti traktorillaan. Pasi huokaisi. Miten hän ikinä pääsisi elävänä kosimaan Annastiinaa. Silloin Pasin luo asteli Sami Salamanteri joka sanoi Pasille:
-Käytä suojatietä.
Pasi meni suoja tien luo. Hän näki kuinka Toyota ajoi häntä kohti mutta pysähtyi odottamaan. Pasi epäröi ensin mutta uskalsi ylittää tien turvallisesti. Pasi juoksi Annastiinan kotikolon luo ja huusi:
-Oi Annastiina sinä ihana kottikärryjen omistaja! Tuletko vaimokseni?
Annastiina Katsoi Pasia kysyvästi. Sami Salamanteri tuli paikalle ja murahi:
-Voi hyvänen aika Pasi, Annastiina on minun vaimoni. Pasi tuli surulliseksi ja lähti häntä maata laahaten kohti suojatietä että pääsisi turvallisesti takaisin kotiin.
-No mutta Pasi! Saat nuo kottikärryt itsellesi! Annastiina huudahti Pasin perään
Pasista tuli maailman onnellisin lisko ja hän edelleen elää kottikärryjensa kanssa iloisena Kouvolan ojan pohjalla.
Hyvää yötä🦎
Luulen että tällä ei voiteta maailman parhaan kirjailijan titteliä vai?
Ilta hämärsi suuressa havumetsikössä. Itseasiassa metsikkö ei ollutkaan kovin suuri, mutta pienelle liskolle nimeltä Sisu, se oli. Sisu asui kahden toisiinsa nojaavan sileän kiven kolossa. Siellä Sisulla oli kuiva ja lämmin pesä. Sisu makasi laakean kiven päällä viimeisissä auringonsäteissä, jotka juuri ja juuri ylsivät Sisun pesäkolon viereiselle kivelle. Sileän kiven päällä hän venytteli kohmeisia raajojaan. Sisu muisteli päivän tapahtumia. Hän oli vipeltänyt lämpimässä kivikossa muiden sisiliskojen kanssa ja pyydystänyt maukkaita hyönteisiä. Yhden asian hän oli unohtanut tehdä. Hän ei ollut poiminut päivänkakkaroita koristeeksi kolonsa suuaukolle. Seuraavana päivänä kaukaisesta kivikosta tulisi käymään naaraspuolisia sisiliskoja heidän kivikkoonsa. Sisun olisi parasta tehdä hyvä ensivaikutelma heihin. Niinpä Sisu oikaisi jalkansa ja pinkaisi vikkelään juoksuun. Lähellä kivikkoa kasvoi kaunis päivänkakkaraketo, josta hän saisi varmasti mahtavan pehkon kukkia naaraalle. Sisu vipelteli puiden juurakoissa ja väisteli suuria kiviä, jotka sattuivat hänen matkalleen. Lopulta päästyään kukkakedon luokse hän huomasi paikan olevan tyhjä. Yhtäkään päivänkakkaraa ei näkynyt missään. Sisun kivikossa asuvat naapurit olivat ehtineet poimia ne jo itselleen naaraita varten. Hetken tuumailtuaan Sisu päätti lähteä pellon laitaan. Sieltä hän löytäisi varmasti muita kauniita kukkasia. Pitkän juoksumatkan jälkeen Sisu pääsi vihdoin ulos metsiköstä ja saapui pellon laitaan. ”Bää!” Sisu pompahti ilmaan. Suuri valkoinen eläin lähestyi häntä uhkaavasti. Eläin kuitenkin pysähtyi narun taakse, mutta Sisu säntäsi takaisin metsään saamatta kukkia mukaansa. Alkoi olla jo lähes pilkkopimeää, mutta Sisu päätti jatkaa etsintäänsä. Hän kiersi pellon toiselle puolelle ja lähestyi ihmisten hiekkatietä. Sisu lähti kulkemaan sen reunaa pitkin takaisin kohti kotiaan, pää alaspäin kumartuneena. Sisun päässä pyöri ajatuksia. Hän ei ollut onnistunut. Hän ei edes kyennyt yhtä kukkapuskaa hankkimaan ilahduttaakseen naaraita. Hän oli pettymys, eikä kukaan naaras häntä ilman kukkasia halunnut. Tie alkoi tärisemään ja kuului kova jylinä. Yön pimeydessä kaksi suurta valokeilaa lähestyi Sisua kovalla vauhdilla. Sisu heittäytyi ojaan ja sai päälleen hiekkasateen. Märkänä ojasta ylös kömpiessään hän huomasin sen. Yhden puoliksi liiskaantuneen keto-orvokin. Onnesta riemuiten hän nappasi kukan ja vipelsi kotiinsa. Siellä hän asetti orvokin kolonsa suuaukolle nojaamaan toiseen sileistä kivistä ja meni nukkumaan.
Seuraavana päivänä Sisu kömpi ulos kolostaan ja vilkaisi sen suuaukkoa. Kukka! Se oli poissa! Sisu lähti kuumeisesti pyyhältämään ympäri hänen kotikivikkoaan. Hän katseli naapureidensa suuaukoille. Jokaisella liskolla oli kolojensa edessä suuret kasat kukkia kauniisti aseteltuina. Sisulla ei ollut enää yhtäkään. Sitten hän näki sen. Hänen kaunis puoliksi liiskaantunut keto-orvokkinsa lojui sisiliskon nimeltä Jylhä, pesän suuaukolla. Sisu hiippaili Jylhän kolon suuaukolle ja oli nappaamassa takaisin kukkasensa, kunnes metsästä kuului vilinää. Hetkessä naaraat olivat saapuneet heidän kivikolleen. Jylhä astui mahtavasti ulos kolostaan ja röyhisti rintansa naaraiden ihaillessa häntä.
”Kuules Jylhä, tuo oli alun perin minun kukkani”, Sisu huomautti varovaisesti.
”Eihän ollut senkin laiskimus! Itse minä sen tuolta metsästä hain, niin kuin nuo muutkin kauniit kukkaseni”, Jylhä vastasi ja esitteli naaraille kauniita kukkiaan ylpeänä.
Kivikon kolojen suuaukoille oli ilmestynyt paljon lisää sisiliskoja, jotka alkoivat kamppailemaan naaraiden huomiosta.
”Katsokaa minun kukkasiani! Ne ovat kauneimmat!” eräs sisiliskoista kailotti.
”Kuulkaapas tämä! Minun kukkani ovat ihan kaupungista asti haetut!” eräs toinen mainosti.
Hetkessä loputkin sisiliskoista oli tullut mainostamaan itseään ja kukkasiaan naaraille. Sanasota alkoi käymään hetkessä niin kovaksi, että syntyi tappelu. Sisu hivuttautui sivummalle oman pesäkolonsa eteen. Sieltä hän seurasi tappelua, joka kesti tovin. Naaraat olivat järkyttyneitä siitä ja siirtyivät hiljalleen kauemmaksi. Lopulta oli taisteltu niin pitkään ja täysillä, että jokainen koiraspuolinen sisilisko oli liian väsynyt enää mainostamaan itseään naaraille. Niinpä he painuivat kotikoloihinsa lepäämään. Ainut koiraspuolinen sisilisko, joka ei ollut osallistunut taisteluun, oli nyt naaraiden piirittämänä. Tämä sisilisko oli Sisu. Pieni, epävarma, ujo, mutta sinnikäs sisilisko. Juuri hänen synnynnäinen luonteenpiirteensä oli tuonut hänet tähän pisteeseen. Hänen ei tarvinnut esitellä mitään sellaista, mitä hän ei ollut. Hän riitti kaikille omana itsenään. Hän oli kivikkonsa sinnikkäin sisilisko, Sisu.