Still friends?

Janita

Kello soi. Vaikka tuota samaa kellon soittoa on kuunnellut viimeset pari vuotta, silti se saa aina mulle tosi vapauduttavan tunteen perjantaisin. Viikonloppu. Ainoa asia mitä haluun ajatella. Tästä illasta tulee paras ilta tällä viikolla. Vaikka on normaali perjantai silti sana perjantai saa mun mielialan tosi korkealle. Nään Maggien kaapeil. Normaalia. Matikan tylsistyttävät kirjat kaappiin jätettyämme, lähdemme kävelee kotiin. Ollaan tunnettu Maggien kanssa tosi kauan. Kävelty tätä samaa tietä tuhannet kerrat. Aina sama leikkipuisto, aina samat suojatiet ja talot. Päätän vihdoin avata suuni:

-Hei muuten, lähetäänks dokaa tänää?
-Nääh, en mä taida tulla… dokaaminen ei oikee oo mun juttu…
-Pelle! No mä meen ainakin. Sinne tulee kaikki.
-No mä en tuu!
-Aha. En mä voi sua pakottaa.No mut nähään maanantain…

Käännymme risteyksessä eri suuntiin niin kuin aina. Päivä ei eroa mitenkään tavallisesta. Paitsi ettei Maggie tule mukaan. Mä kyllä tiesin, ettei se tule. Ei ois pitäny kysyy. Nyt se pitää mua ihan tyhmänä. No samapa tuo. Mä pystyn pitää hauskaa ilman sitäki. Onhan mulle muitakin kavereita, saan vakuutettua itselleni. Kotiin tullessa heitän laukun mun huoneen lattialle. Otan puhelimesta esille numerot ja rupean etsimään sopivaa hakista tälle päivälle. Soittelen läpi numeroita. Mistään ei vastata. Turhaa hommaa.

Asfaltti kylmenee sään mukana. Silti on lämmin. Katson ikkunasta ulos. Pihalle. Vihaan sitä pihaa. Liikaa muistoi Maggiesta. Miks Maggien on pakko olla niin äidin pikku tyttö? Miks se ei voi koskaan relaa. Mä tiedän et se mitä mä teen ei oo hyväks mulle. Mut se on mun oma asia. Mä oon niin kyllästyny siihen, että joku muka välittää välittämättä. Miks ne ei voi antaa mun vaan elää niin kuin mä haluun. Istun mun sängylle, jonka vaaleanpunainen päiväpeitto yrittää piristää mua. Nappaan kännykän esiin. Yritän vielä kerran soittaa Mirolle. Se ei vastaa. Heitän kännykän lattialle. Kiroan hiljaa mielessäni. Tietenkään tästä ei tuu mitään. Just tänään kun mun piti pitää hauskaa! Tämän päivän piti olla mun päivä. Olisin voinu unohtaa Maggien ja sen lapsellisen käytöksen.

* * * *

Kaikki oli eilen juomas. Kaikki paitsi mä. Vihaan itteeni. Mutta sitten taas toisaalta. Juorut leviää nopeesti. Joillakin oli menny vähän lujaa. Puolet kämpäst oli menny sekasin. Perjantai-illan huumaa. Ehkä Maggie on oikees. Olihan se nytki. Se on yli tuhat kertaa sanonu mulle siit et juomisest ei oo mitään iloo. Hauskaa voi pitää ilman viinaaki. Mut mitä pahaa on viinassa. Joo tiedän kyllä. Maggie on puhunu siitä monet kerrat. Pidän Maggiesta siinä mielessä, että se osaa sanoa EI. Sitä mä en osaa. Se tietää omat rajansa. Toisin kuin mä. Mä haluan aina kokeilla kaikkea uutta. Mä en osaa sanoa ei. EI! Mä en sais ajatella noin. Mä oon niin kuin noi kaikki muut. Vai oonko? Ehkä mun pitäis vähän ryhdistäytyy…

 

* * * *

Koulun kylmän painava ovi on raskas niin kuin joka maanantai aamu. En halunnu puhuu Maggielle. En ainakaan perjantain jälkeen. Törmätään kaapeilla toisiimme. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Mykkäkoulua. Kyllä se mulle käy. Ei sen tarvii tietää sitä et se on oikeessa. Eihän? Maggie paiskaa kaappinsa oven kiinni vauhdilla, koska huomaa etten ole sanomassa sanaakaan. Maggie rientää tunnille. Ja mä vaan. En tiedä. Ehkä mun pitäis sanoo jotain. Ei ton jutun pitäis vaikuttaa meijän kaveruuteen. Sehän on mun oma asia.

* * * *

Kun koulusta lähtee, ei voi olla törmäämättä Maggieen. Hän on aina siellä missä pitääkin.
Tai sitten ei. Lasken katseeni maahan, mutta hän ei anna tällä kertaa helposti periksi.

-Oliks kivaa juomas, Maggie kysyy ja katsoo mua halveksivasti.
-Ei, vastaan välittämättä siitä. Silti mun on pakko jatkaa, koska en tykkää olla hiljaa. Hiljaisuus kahlitsee.
-Sä olit oikees. Ei juomisesta oo mitään iloo, saan viimein sanottua.

Nostan katseeni koulun likaisesta lattiasta Maggieen. Hän hymyilee. Mä en voi olla hymyilemättä.

Novellin kirjoitti verkk@ri

Maggie

Kello soi vikan tunnin päätteeksi. Viikonloppu alkoi vihdoin. Tämän viikonlopun mä viettäisin ihan rauhassa. Voisin pyytää Janitan meille kattoo leffaa ja me voitais tilata jotain syötävääkin…

Saavuin kaapeille ja työnsin kirjani kaappiini. Janita tuli hetkeä myöhemmin ja yhdessä lähdimme koulusta pirteämpinä ja iloisempina kuin olimme koko päivänä olleet. Nähtävästi ajatus viikonlopusta on Janitalle yhtä energisoiva kuin minullekin. Matka kotiin sujui mukavasti niitä näitä jutellessa. Vihdoin saavuttiin risteykseen, jossa me aina käännymme eri suuntiin ja sovimme mitä me teemme. Olin juuri kysymässä Janitalta, tulisiko tämä viikonloppuna katsomaan leffaa ja syömään vaikka pizzaa, mutta Janita ehti ensin:

-Hei muuten, lähetäänks dokaa tänää?
-Nääh, en mä taida tulla… dokaaminen ei oikee oo mun juttu…
-Pelle! No mä meen ainakin. Sinne tulee kaikki.
-No mä en tuu!
-Aha. En mä voi sua pakottaa.No mut nähään maanantain…

Erosimme vihaisina toisillemme. Janita lähti omaan suuntaansa ja mä omaani. Kiehuin kiukusta, mutta ulkoisen kiukun alla poreili suunnaton suru ja pettymys. Kyl mä oisin uskonut, että Janita kunnioittais mun mielipidettä juomisesta edes sen verran, ettei ”pyytäis” mua enää dokaamaan. Rauhoituin hieman kun palautin mieleeni, ettei Janita vieläkään tiedä tärkeintä syytä siihen, miksi dokaaminen ahdistaa mua, ilmeisten syiden lisäksi. Irvistin tuskallisesti kun mieleeni palautui isosiskoni hautajaiset 7-vuoden takaa. Alkoholimyrkytys. Muutto tänne oli ollut vanhempieni tapa aloittaa alusta ja yritys jättää kivuliaat muistot taakse. Hiton Janita. Vanha tuttu, kalvava syyllisyys siitä, etten ollut kertonut Janitalle koko totuutta siskoni kuolemasta teki oloni yhä katkerammaksi. Dokaaminen on niin tyhmää ja aivotonta ja kaiken lisäks vielä vaarallista! Kihisin kiukusta, jolla peitin suruni, koko loppumatkan kotiin.

Kun saavuin huoneeseeni, viskasin laukkuni lattialle ja menin tietokoneelle. Yritin tehdä läksyjä ja lukea jotain tarinaa, mutten pystynyt keskittymään, koska mietin koko ajan Janitaa. Kiukunkyyneleet nousivat silmiini. Joka kerta kun Janita lähtee dokaamaan mä oon huolesta heikko ja pelkään aina, että jotain sattuu. Hemmetti!

Vilkuilin kelloa koko ajan. Nyt se varmaan on dokaamassa hirveen lössin kaa. Nyrpistin nenääni pelkälle ajatukselle. Dokaamiselle siis. Ei mulla mitään niitä ihmisiä vastaan oo jotka dokaa, vaan ylipäätänsä alkoholin juominen humalahakuisesti on mun mielestä väärin. Se on pahaksi ihmiselle. Aivot ja maksa kärsii, muut ihmiset kärsii juopuneiden ihmisten teoista ja kaikkea muutaki. Miks sen hemmetin Janitan pitää tehä jotain näin tyhmää? Tunsin, kuinka kyyneleet uhkasivat taas kerran nousta silmiini. Jos se hauskuutta ettii nii kyllä hauskaa voi pitää ilman viinaakin.

* * * *

Lauantai aamuna olin jo kuullu villejä tarinoita eilisestä. Porukoilla meni kuulema aika lujaa. En ollu kuitenkaan kuullu viel mitään Janitasta, joten ehkä se sitten käyttäyty ihmisiks ja piti juomisensa rajotettuna. Olin tosi helpottunu siitä, etten ollu kuullut Janitasta mitään. Ainakaan sille ei sattunu mitään. Onkohan se vihanen mulle? Voisisinkohan mä soittaa sille, pyytää anteeks mun käytöstä perjantaina ja pyytää sen sitten käymään? Nääh…Parempi etten tee niin. Se on varmaan vielki ihan sekasin eilisestä juhlimisesta. Ja sitä paitsi, mähän oon sille vielä vähän vihanen… Okei en oo, mut en mä kumminkaan aio soittaa sille. Me voidaan puhuu maanataina.

* * * *

Saavuin kouluun ja avasin sen saman vanhan, kylmän ja raskaan oven, niin kuin aina koulupäivän alussa. Kaapeilla törmäsin Janitaan. Se ei puhunu mulle. Vai haluu se pitää mykkäkoulua. Just. Paukautin kaapin oven kiinni, mulkaisin pahasti Janitaa ja lähin ripeästi pois paikalta. Janita jäi kaapeille. Okei Maggie, rauhotu! Mä en anna tän jutun vaikuttaa meiän ystävyyteen. Mä puhun sille koulun jälkeen.

* * * *

Kun kello vihdoin soi, mä juoksin nopeesti kaapeille, että oisin siellä ennen Janitaa. Ja mä olinkin jo kerennyt laittaa kamat kaappiin ja olin muutenkin valmis, kun Janita tuli kulman takaa. Heti mut nähdessään se paino katseensa alas. Se ei nähtävästi halunnu puhuu mun kaa. No sepä on harmi sillä, niin vähällä se ei pääse.

-Oliks kivaa juomas, kysyin pisteliäästi ja loin halveksivan katseen Janitaan, mutten Janitan vuoksi vaan juomisen.

-Ei, Janita vastasi. Vastaus yllätti mua aika lailla. Koska mä en sanonu siihen mitään Janitan oli pakko jatkaa:

-Sä olit oikees. Ei juomisesta oo mitään iloo, Janita lopettaa, katse vieläkin maassa.

Tunsin lempeän ja iloisen hymyn nousevan huulilleni ja ylpeyden Janitaa kohtaan pursuavan rinnassani. Vihdoin Janita nosti katseensa ja näki hymyni. Janitankin huulille kohosi vienoinen, kaunis hymy.

-Janita, mä haluisin kertoo sulle koko syyn, miks mä en tykkää juomisesta. Haluisits sä kävellä mun kaa kotiin? Mä voisin kertoo sen sulle matkalla, sanoin ja tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän, mutta samalla tuntui kuinka paino olisi pudonnut harteilta.

Verkk@ri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Huomioithan, että kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.