Hänen nimensä on masennus

Tunnen yhden tyypin. Itse asiassa tunteminen on aika lievä ilmaisu. Tämä henkilö on läheisin asia elämässäni. En osaa kuvitella elämää ilman häntä. Hassua on se, etten muista tarkkaan kuinka tapasimme. Muistan sen tapahtuneen ennen kun menin lukioon, ehkä yläasteen loppuvaiheilla, ehkä sinä kesänä ennen lukiota. Se oli aikaa, jolloin olin löytänyt itsestäni uusia piirteitä. Piirteitä, jotka hämmensivät ja jopa pelottivat minua.

Se oli aikaa, jolloin olin tahattoman haavoittuvainen. Silloin tämä tyyppi tunkeutui elämääni. En vaan tarkkaan muista milloin. Jonain päivänä tämä tyyppi kuitenkin vaan ikään kuin oli siinä. Joko peitteli minut nukkumaan jonain yksittäisenä iltana tai herätti seuraavana aamuna. En todellakaan muista. Olin ehkä jopa nähnyt hänet silloin tällöin ennen kun hän astui elämääni.

En vihaa yhtäkään asiaa tässä maailmassa yhtä paljoa kuin häntä.

Hän tunkeutui aika ajoin elämääni, joskus pitkäksi aikaa, joskus vähän lyhyemmäksi. Suhteemme on aina ollut sellainen on/off- tyyppinen. Valitettavasti hän on ollut se, joka on ohjannut tätä sykliä. Kysymättä minulta kertaakaan. Hän on tunkeileva, eikä jätä koskaan täysin rauhaan, pukeutuu pelkkään harmaaseen, eikä hymyile ikinä. Hän ei kävele omilla jaloillaan, hän roikkuu minun selässäni. Hän tekee minun kävelystäni raskasta ja vaivalloista.

Aina välillä hän kuitenkin astuu vähän sivummalle. Joka kerta toivon, ettei hän tulisi takaisin. Joka kerta hän tulee. Jos olen kavereitteni kanssa, hän seisoo muutaman metrin päässä. Saatan jopa unohtaa hänet näinä hetkinä, ja se on todella vapauttavaa. Heti kun olen yksin hän hyppää reppuselkääni taas, palauttaa minut polvilleni maanpinnalle ja kuiskaa korvaani ”et sinä noita kavereita ansaitse.” Korvaan kuiskiminen on pahinta, mitä hän tekee. Hän nollaa jokaisen kehun, hän kertoo minulle, että olen arvoton. Hän on myös todella taitava puhumaan, ja uskoin häntä poikkeuksetta. Hän sai minut vihaamaan itseäni.

Tämä sama tyyppi oli luokallani lukiossa, samassa tuvassa armeijassa ja vielä samalla työpaikalla armeijan jälkeen. Aina välillä hän kampitti minut ja muistutti, että pian saan taas ryömiä kävelyn sijaan.

Jos elämää ajattelee ikäänkuin vuoristoratana, jossa on ylämäkiä ja alamäkiä, tämä tyyppi vei minut aina siihen vuoristorataan, joka oli hidas. Se ei noussut eikä laskenut. Se vaan liukui hitaasti suoraan eteenpäin. Olin ainoa ihminen vaunussa, hän oli jarrumies. Ja hän ajoi juuri niin hiljaa, ettei vuoristorata pitänyt ääntä. Samalla hän kuiski korvaani ”näetkö edessä tulevaa pysäkkiä? Etkö? Johtuu siitä, että sitä ei ole. Tämä ajelu ei pääty ennen kun minä päätän.”

En todellakaan muista koska tämä hirveä henkilö tunkeutui elämääni.
Hän ei edes esitellyt itseään. Sillä ei ollut väliä, sillä tiesin hänen nimensä heti kun näin hänen harmaat, apaattiset kasvonsa.

Hänen nimensä on masennus.

Keräsin 8 vuotta rohkeutta puhuakseni läheisieni kanssa tästä asiasta, nyt toivon vain, että olisin odottanut paljon vähemmän. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, sillä nyt elän elämäni ensimmäisiä päiviä itsevarmana. Olen päättänyt, että meidän on/off-suhteemme tahdin määrään minä. Ei hän, vaan minä.

Vuoristoratani on tällä hetkellä menossa ylöspäin ja odotan innolla, että näen maisemat huipulta. Se on varmasti kaunis näky.

Jos sinä olet tutustunut tähän harmaaseen tyyppiin, kerro siitä muille.
Se on ensimmäinen askel, joka valitettavasti on usein myös se raskain.