Novelli: Päivä, kun maailmani muuttui

Se kaikki alkoi silloin. Siitä on nyt vähän yli kaksi vuotta. Siitä, kun elämä kääntyi päälaelleen ja muuttui painajaiseksi.

Olin kaupungissa muutaman kaverin kanssa. Nauroimme ja menimme ostamaan purkkaa ruokakaupasta. Itse en ostanut mitään, vaan menin kassojen läpi odottamaan. Siinä minä, naurava maalaistyttö, seisoskelin, osaamatta aavistaa mitään. Muutama sekunti ja maailmani luuhistui. Voin yhä kuulla juopon örvellyksen korvissani, tuntea sen käden rintakehälläni… Kiljuin ja juoksin karkuun.

Sanoin kaikille olevani kunnossa. Ja kaikki uskoivat. ”Eihän siinä edes tapahtunut mitään” ihmiset mutisivat. Heidän mielestään oli vähintään outoa pelästyä juopon lähentelyä.

Mutta minä muutuin. Tulin varovaisemmaksi. En enää päästänyt ihmisiä niin lähelle ja monen kuukauden ajan menin täysin lukkoon, jos joku vain hipaisikin kättäni. Menin paniikkiin, jos jouduin istumaan pojan vieressä koulussa. Eikä mennyt kuukauttakaan, kun viilsin ensimmäisen kerran.

Reiteen syntyi vaaleanpunainen viiva. Sen piti tapahtua vain kerran. Minun piti viiltää vain kerran, vain paikkaan, jota kukaan ei näkisi. Mutta siitä tuli tapa. Jäin koukkuun.

Puolitoista vuotta myöhemmin olin sulkeutuneempi kuin koskaan ennen. Rähisin kaikille, itkin itseni uneen, pelkäsin pimeää, ihmisiä. Peittelin pelkojani nauramalla. Paljon. Käsivarsiini syntyi kerta kerran jälkeen syvempiä haavoja ja yhä useammin tunsin itseni voimattomaksi. Miksi nousisin sängystä? En keksinyt vastausta.

Jossain syvällä sisimmässäni päätin jo, että jos tilanteeni ei pian kohene, päätän itse elämäni. Mietin keinojakin jo valmiiksi. Miten sen tekisin?

Silloin perheeni huomasi pahan oloni. Onneksi. Ilman äitini tukea en kirjoittaisi tätä tänään. En ole vieläkään voinut kertoa kaikkea. Näinä vuosina on tapahtunut paljon pahaa ja niiden kovertamat haavat ovat vielä liian tuoreita. Ehkä en kerro ikinä kaikkea, ei voi tietää.

Tämä voi kuulostaa jonkun korviin pieneltä. Tiedän, että sadat, tuhannet, jopa miljoonat kokevat vielä pahempaa kuin minä. Mutta minulle tämä on ollut kamalin kokemus ikinä. Esitän toiveeni, että kukaan ei ikinä väheksyisi toisen sisäistä tuskaa. Jokaisella on omat luurankonsa, eikä niitä tule väheksyä.