Piristystä!
Hei, mulla on tässä yks tarina, joka vois nostaa suupielet kattoon. ;)
Se on tällanen kohtuupitkä tositarina. :)
Käydäänpäs läpi.
Olin silloin 14-vuotias poika, eli kasilla. Harrastin musiikkia niin intohimoisesti, että kävin tunneilla oppimassa temppuja.
Tässä oli yks huono puoli: teoriatunnit! Monien muiden, ja myös mun mielestä, ne oli pakollisia ja ärsyttäviä tunteja, jonne ei monet ihan itsenäisesti halunneet tulla. Sinne kuitenki piti mennä. Usein olin AINOA poika koko ryhmässä – muut pelkkiä tyttöjä. Tylsää! Tai niinhän mä ainakin ensin ajattelin…
Koska eräänä päivänä yhellä tyypillä oli jääny ”teoriakirja” kotiin (tahallaan?), sen tarvitsi tietty tulla jonkun toisen viereen lukemaan sitä kirjaa. Meidän piti nimittäin lukea pätkiä eräästä tekstistä. Suurin piirtein kaikilla muilla oli oma kirja mukana ja myös oma kaveri mukana. :D
Luokassa oli vaan semmosia paripulpetteja (joissa muuten istuttiin aika lähekkäin), joten aika monet paikat oli jo käytössä näiden kaveriporukoiden takia. Tälle tyypille ei siis jääny paljoa vapaita paikkoja, joille istahtaa.
Ope ja tämä tyyppi huomas pian ton ongelman, ja miettivät, mitä tehdä. Ei voinu vähempää kiinnostaa. Mulla oli silloin välillä huimausta ja jumittunut niska, niin ei hirveästi innostanut kiinnittää huomiota tollaseen ja kääntää päätä. Mä olin ihan yksinäni siinä ryhmässä.
Ei ollu oikein ketään, jolle sanoa sanaakaan. Mutta ope ehdotti, että ”Voisitko Aino tulla [vaikka] tähän Villen viereen?” (nimet muutettu)
”Aino” oli sitten silleen että joo, mikäs tässä. Ja kyllä, näin se tuli istumaan mun (eli ”Villen”) viereen. :)
Ope tais vielä oikein kysyä multa, että haittaako, jos se tulis siihen istumaan. Mulla oli siellä tunneilla tosi tylsää, joten eihän se mua haitannu yhtään. :)
Lukuvuoro kiersi luokassa, ja pian se oli mun ja Ainon kohdalla. Aikaisemmin en ollu oikeastaan ikinä katsonu kertaakaan kunnolla tätä tyyppiä.
Mut olis kannattanu: Se oli tosi iloinen, hymyili koko ajan. Näytti tosi mukavalta, kun se vaan käveli sutjakkaasti siihen mun viereen istumaan. :)
Mä olin lukuvuorossa just ennen ”Ainoa”, ja se näytti kuuntelevan täydellisen keskittyneenä jokaikisen sanan, jonka päästin suustani. Se näytti vielä kaiken lisäks hiukan nojautuvan mua päin, sanokaa minun sanoneen. :)
Olin kertakaikkisen jännittynyt. En vieläkään tiedä, miksi. Kun ”Ainon” piti alkaa lukemaan omaa pätkäänsä, se otti multa terhakkaasti kirjan käsistäni ja alkoi lukemaan pikaisesti osaansa. Nyt vuorostani mä olin pelkkänä korvana! :D Katsoin välillä sitä tyyppiä ihan huomaamattani ihailevasti, ja mietin, miten joku voi olla niin iloinen ja terhakka {ja vielä niin hyvännäköinenkin :) }. Tuon lukemisen jälkeen mä olin myös hävittäny aika paljon siitä jännityksestä.
Heräsin miettimään tätä yhtä puolitoista vuotta vanhaa juttua nyt ysin loppupuolella ja huomasin, että olin yhtäkkiä tosi kiinnostunut tästä ”Ainosta”.
Mulle nousi tässä yhellä kiireisellä viikolla stressi päähän tosi kovasti: jouduin jopa lähtemään koulusta pois kesken päivän.
Mutta parin päivän kuluttua havahduin taas miettimään tätä asiaa, ja kohta olin iloisempi kuin ikinä aikaisemmin. :)
Nyt mä aattelen joka päivä, että näkisinpä mä tuon ”Ainon” uudestaan… Meistä vois ehkä tulla ihan vaan juttukavereita, hyviä ystäviä tai ehkä jotain enemmänkin… Mä en oo vaan enää nähny sitä missään noiden ”teoriatuntien” jälkeen, mikä jää kyllä harmittamaan. :(
Nykyään, aina kun nään jossain sen tyypin etunimen täällä samaisessa musiikkiopistossa, niin alan miettimään, voisko se käydä siellä tunneilla. Voi kun tietäsin myös sen sukunimen… :D
Ihan melkein tulee kyynel silmään tuosta jutusta! :’)
Ja tämä, tytöt sekä (erityisesti) pojat, on syy siihen, miksi joskus kannattaa ottaa oikea asenne käyttöön ja ehkäpä vähän laittautua, kun menette kaupungille. ;)
PS. Taisi hymy tarttua? ;)
-Chili-