Syöpään sairastunut
Mun seiskaluokka oli just alkanu. Menin sairaalaan aluksi mun kipeän jalan takia, mutta ne otti musta samalla kaikenlaisia muitakin kokeita. Mun elämä muuttui kertaheitolla.
Ne kertoi et mulla on syöpä. Imusolmukesyöpä, mistä mä en ollu koskaan kuullutkaan.
Ekaksi mä ilmoitin mun hyvälle kaveripojalle joka kertoi mun parhaalle kaverille, koska mä en ite pystynyt. Ne soitti mulle ja mä itkin ja itkin. Ite en muista siitä paljon mitään. Mä olin paniikissa ja nukuin tosi huonosti monta yötä. Sit se iski mun tajuntaan; mä oon sairas. Mä en haluu kuolla.
Sillon mä päätin etten aio kuolla. Mul on tärkee tehtävä, pysyy hengissä ja kokee paljon.
Hymyilin jatkuvasti vaikka sisältä mä olin ihan kuollu. En jaksanut mitään vaikka uskottelin muille, että kestän. Aamuisin mä en saanut lääkkeitä muuten kuin pakolla alas ja koulusta kun tulin ni oksetti niin hirveästi.
Monet keihin tutustuin syöpäpiireissä ovat kuolleet ympäriltä. Se tappaa sisältä kun ystävä kuolee. Niillä olisi ollut niin paljon tehtävää vielä tässä elämässä.
Mä kävin psykologilla muutamia kertoja ja se helpotti tosi paljon. Sain nukahtamislääkkeitä, mitkä auttoivat nukkumaan ja mä en heränny jatkuviin kipuihin ja huonoon oloon. Mun kaverit on aina ollu mun tukena, ja olen kiitollinen siitä. Mä annan myös kaikki tukeni niille, keiden elämään liittyy tavalla tai toisella syöpä, koska se on niin voimakas ja sitä vastaan pitää taistella.
Jatkuva kipu on läsnä mun elämässä ja pelko syö mua sisältä. Jokaiset magneetti vastaukset, verikokeet, poli käynnit, kaikki… Kaikki pelottaa mua. Tätä mä en toivois ees pahimmalle vihamiehelleni vaiks kuin paljon vituttais.
Välillä olen sortunut ajattelemaan, et olisinpa mä kuollu ja säästynyt kaikelta tältä paskalta. Mut sitten olen tajunnut, että kuinka paljon mun läheiset olisivat kärsineet mun kuolemasta. Ne jotka oikeasti välittävät musta. Se auttaa mua jaksamaan musiikin ja tanssin lisäksi tästä läpi.
Jäin kaikessa sosiaalisessa elämässä jälkeen vuoden. Mutta ei haittaa, vaikka aika pysähtyi, koska mulla on niin läheinen suhde kaikkiin nykyään ja musta on tullut rohkeampi.
Uskallan kävellä pää pystyssä ja puolustaa niitä ketkä ei jaksa. Mä en häpeä tätä asiaa vaan koen, että olen kokenut yhden seikkailun enemmän kuin muut ja se tekee musta erityisen. Olen oman elämäni yksisarvinen ja prinsessa. Olen myös se noita ja sisarpuoli, koska sorrun masennukseen välillä.
Nykyään olen tukioppilas ja tunnen olevani etuoikeutettu että mut valittiin tukariksi. Opettajat muutenkin ymmärtävät tilannettani tosi hyvin, kiitos psykologien, kuntoutusohjaajan ja sairaalakoulun opettajan.
Mulle on annettu lupa epäonnistua vaikka olenkin perfektionisti. Olen uskaltanut höllätä tahtia elämässäni, koska mä haluun kokee olevani nuori.
Syöpähoitojen aikana mä täytin 14, mutta tuntuu että olisin täyttänyt 13 –> 17. Kasvoin niin paljon henkisesti ja nyt mä haluun karistaa ton liian iän mun hengestä ja olla lapsellinen nuori välillä. Sen tunteen koen mun kavereiden kanssa.
Mua jotenkin hävettää myöntää että kovan ulkokuoren sisällä kiitän joka päivä Jumalaa siitä et se jaksaa herättää mut uuteen aamuun taas terveenä ja jaksavana.
Kirjoituksen on tehnyt Nuortennetin käyttäjä Jenna