Toipuminen syömishäiriöstä
Kun syömishäiriö ottaa vallan
Se alkoi viattomana laihduttamisena, joka kuitenkin muuttui varsin pian pakonomaiseksi ja sairaiden ajatusten täyttämäksi. Terveestä minästä ja omanarvontunnosta tuli nopeasti tuntemattomia käsitteitä, ja niiden tilalle tuli arvottomuuden tunne, tiukat rutiinit – ja sietämätön ahdistus. Ja entäs valehtelu sitten? Opin pian mestariksi siinä; jos äiti esimerkiksi kysyi, olenko syönyt välipalaa, vastasin pokerinaamalla syöneeni jäätelön. Ja samalla kun ”kiellettyjen” ruokien lista piteni, ”sallittujen” lyheni. Oli äärimmäisen raskasta joutua ansaitsemaan kaikki perustarpeet ”normaalia” ruokaa lukuun ottamatta..
Parantuminen lähti käyntiin päästessäni hoitojaksolle psykiatriselle osastolle. Ensimmäisen ahdistavan jälkkärin (suklaavanukkaan) syöminen sai minut havahtumaan; en paisunutkaan muodottomaksi sotanorsuksi! En osaa sanoa muista, mutta itselläni paranemisprosessin käynnistyminen oli hidasta siksi, että pelkäsin kaiken kontrollin menettämistä – ja syömishäiriön jättämää tyhjiötä. Tuo pelko sai kuitenkin pian lentää romukoppaan kun huomasin, että kaikki syömishäiriön sulkemat ovet alkoivat yksi kerrallaan avautua, kun uskalsin päästää siitä irti.
Tuolla toipumisen tiellä olen ollut jo noin yhdeksän vuotta ja tunnen toipuneeni. Tällä hetkellä elämässäni on meneillään rankempi vaihe, minkä vuoksi sh-oireet nostavat päätään. En kuitenkaan anna niiden päästä niskan päälle: olen jo nuori aikuinen, kahdenkympin ”paremmalla puolen”, jolla on opiskelupaikka unelmiensa alalla eli en tarvitse anoreksiaa. Kirjoitin tarinani, koska jos sinulla, parahin lukija, on syömishäiriö, hae siihen rohkeasti apua. Sinulla on oikeus olla onnellinen. <3