Vuosi elämästä
Syyskuussa Teemu kuoli. Mä en voinut käsittää. Miten Teemu muka oli kuollut? Se ilonen, eläväinen Teemu, jonka mä tunsin? En edes ymmärtänyt sitä, itkin vaan. Ensimmäiset viikot Teemun kuoleman jälkeen meni ihan pimennossa. Kävin koulua, näin kavereita, harrastin, mutta tuntui etten koskaan enää voi nauttia elämästä. Mä olin menettänyt jotain niin suurta. Siinä vaiheessa tuntui ettei elämä voi enää mennä pahemmaksi. Päässä pyöri ikuinen kysymys: miksi?
Kolme kuukautta Teemun kuolemasta, just kun olin jotenkin päässyt jaloilleni, mä olin vanhemman sukulaisen hautajaisissa. En voinut edes itkeä. Olin vaan niin vihainen. Miksi Teemu sai elää vain 19 vuotta ja tämä henkilö yli 80 vuotta? En mä voinut ymmärtää. Olin vihainen kaikille ja kaikelle. Vihainen Teemulle että se oli jättänyt mut tänne yksin, vihainen muille jotka iloitsi vaikka mä olin niin surullinen, vihainen jumalalle että se otti multa Teemun! Joskus mä huusin täyttä kurkkua yksikseni ”Teemulle” kuinka idiootti se on kun se jätti mut tänne.
Viikko tästä, mun parhaan ystävän äiti kuoli. Mia oli sairastanut jo pidemmän aikaa ja tiesin että sillä ei ollut enää kauaa elinaikaa. Ei siihen kuolemaan kuitenkaan osannut valmistautua. Se tuli yhtä suurena yllätyksenä. Ikävä oli suunnaton. Samalla yritin tukea Jannaa, suojelin sitä omilta tunteiltani. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin että oli helpottavaa itkeä yhdessä, muistella ihania hetkiä ja selata vanhoja valokuvia. Ei mun tarvinnut hävetä niitä kyyneleitä mun ystävän edessä, vaikka se siltä tuntuikin. Olihan Jannan äiti ollut mullekin tärkeä ihminen. Eikä surua voi verrata, tärkeintä on että sen voi jakaa jonkun kanssa.
Jannan äidin kuoleman jälkeen mä eristäydyin jonkun verran toisista ihmisistä. Halusin vaan olla yksin ja itkeä. Tuntui ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä ja en mä Jannaankaan halunnut tukeutua liikaa kun sillä oli itelläkin niin rankkaa. Jossain vaiheessa mun lähimmät ystävät repi mut ulos ja havahdutti mut todellisuuten. Mun oli pakko jatkaa elämistä.
Viime kesänä mun isoisä sitten kuoli. Papalla oli ollut sydänvaikeuksia jo monta kymmentä vuotta ja kuolema oli hänelle suuri helpotus. Kipuja ei enää ollut. Silti se oli vaikeata ja epäreilua. Jotenkin mä unohdin itse surra, kun yritin tukea äitiä ja mummia. Joskus täytyy olla sen verran itsekäs että ottaa omaa aikaa suruun.
Jannan äidin kuolemasta ja isoisän kuolemasta mä olen päässyt jotenkin eteenpäin. Se kävi enemmän järkeen että vanhemmat ihmiset kuolee. Sitä on jotenkin helpompi käsitellä. Teemun kuolemasta mä en vieläkään ole päässyt yli. Vaikka Teemun kuolemasta on nyt jo yli vuosi, mä ikävöin sitä usein. Kyllä mä ikävöin mun isoisää ja Jannan äitiä, mutta tuntuu että niiden ihmisten pois menon mä olen jotenkin hyväksynyt. Teemun kuolemaa mä en jotenkin vieläkään ole ymmärtänyt enkä hyväksynyt. Saatan itkeä tunteja Teemua, mutta usein siitä itkusta tulee naurun sekaista. Kun mä katson kuvia Teemusta, mä muistan ne ajat jotka sain viettää sen kanssa yhdessä. Oon oppinut sen ettei surulla ole aikaa eikä paikkaa. Joskus joku asia muistuttaa Teemusta ja ikävä iskee. Silloin saattaa itkeä ihan hölmöissä tilanteissa. Kerran näin elokuvassa miehen joka muistutti Teemua tosi paljon. Hirveä itkunpurskahdus valtasi mut. Sain jonkun verran oudoksuvia katseita kun itkin kesken komediaa. Tiedän että se ikävä ei koskaan lähde, Teemu jätti muhun tyhjän kolon, kuitenkin sen ikävän ja surun kanssa vaan oppii elämään.
Ihmettelen vieläkin miten mä jaksoin sen kaiken läpi. Vaikka se vuosi oli kamalin vuosi mun elämässä, ainakin tähän mennessä, oon saanut siitä jotain positiivistakin. Mä katson elämää nykyään jotenkin eritavalla. Jotkut mitättömät asiat tuntuu joskus ylitsepääsemättömiltä, mutta sitten mä muistan että oon selvinnyt pahemmastakin. Mun läheisimmät ystävät on tullut vieläkin läheisemmäksi ja surussa on löytynyt yllättävältäkin taholta tukea. Suru yhdistää, vaikka samaan aikaan on menettänyt niin paljon.
Teemun äiti sanoi vuosi Teemun kuoleman jälkeen, että älä vaan lopeta puhumista. Joka kerta kun sä puhut Teemusta ja sen kuolemasta se solmu sun sisimmässäs aukeaa, eikä enää kiristy yhtä kireälle. Tätä mä ajattelen usein kun musta tuntuu että siitä on jo vuosi ja ei mun pitäs siitä niin paljon enää puhua, mutta kyllä mun vaan tarvitsee.
Miten mä selvisin? Itkin, vihasin, huusin, surin, ikävöin, nauroin, puhuin, halasin. Mutta ennen kaikkea mä en jäänyt jumiin siihen suruun, vaan jatkoin elämistä.
(Kertoo oikeista ihmisistä ja tapahtumista, nimet muutettu)