Yli omien vaatimusten suosta
Viime vuonna tapahtu jotain, mikä muutti mun elämän! Oon aina ollut täydellisyyttä tavoitteleva ihminen ja vaadin iteltä aina tosi paljon. No, viime vuosi oli mulle elämäni vaikeinta aikaa. Harrastan urheilua 6 krt viikossa ja se on ollu mulle aina kaikki kaikessa. Koko viime kausi vaan oli niin huono, että jokaisissa kisoissa mä epäonnistuin. Jokainen kisa päätty siihen, että mä itkin koko lopun päivän ja ehkä vielä seuraavankin. Vihasin itteeni ja pidin itteeni epäonnistujana, joka ei ansaitse mitään.
Ajattelin, että mun vanhemmat ei vois olla musta ylpeitä, kun en pärjänny kisoissa. Se ei koskaan kuitenkaan ollut niin! Käänsin aina kaiken positiivisen mitä mulle sanottiin, negatiiviseks. En halunnut kuulla kehuja ja jos kuulin, niin ajattelin että ihmiset vaan valehtelee mulle, jotta lopettaisin itkemisen tms.
Pikkuhiljaa mun mieliala alko alentua ja aloin saamaan tosi vaikeita paniikkikohtauksia. Kisatilanteissa en pystynyt enää olemaan, mä ikään kuin romahdin. Olin omassa maailmassa ja sain pahoja kohtauksia kisakentillä. En vaan enää jaksanut. Aloin pelkäämään itteeni. En uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsin, että aamulla kun herään, mulla ei oo enää mitään mun elämässä, ei mitään! Toisaalta en edes halunnut herätä, toivoin kuolevani.
Mulle ei vaan riittänyt enää mikään, kun paineet kasvo liian suuriks. Paineet ja tavotteet, jotka mä ite itelleni asetin. Vähempikin ois riittänyt. Tosi paljon vähempi! En ollu enää tyytyväinen mihinkään mitä saavutin, kaikki oli turhaa. Vajosin. Kuljin pimeydessä, enkä jaksanut enää yrittää. Tiesin epäonnistuvani silti. En uskonut enää itteeni, enkä huomiseen. Pelkäsin elää! Mä vaan itkin joka ikinen päivä ja halusin pois täältä. Oon niin kiitollinen mun äidille ja isälle, sekä parhaalle ystävälle, jotka huomas että kaikki ei oo kunnossa.
Mun vanhemmat hommas mulle apua ja nyt kaikki on niin paljon paremmin. Tulevaisuus, jota ennen pelkäsin, näyttää jo vähän valoisammalta. Sain lääkäriltä diagnoosit keksivaikeeseen masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Vaikka aluks pelkäsin mennä hoitoon ja psykologille, niin nyt en kadu sitä hetkeäkään. Sain lääkkeet ja joka viikko käyn puhumassa mun olosta psykiatriselle sairaanhoitajalle.
Mä tajusin, että ei ne diagnoosit muuta mua ihmisenä mitenkään, ne vaan kuvaa mun hetkellistä olotilaa ja toisaalta helpottaa, koska nyt ei tarvi enää pelätä itteensä. Nyt tietää, miks on ollut niin erilainen.
Haluun vaan sanoo sulle, joka oot samanlainen suorittaja, kun mä, että hidasta! Kuuntele ittees ja anna itelles armoo! Kukaan meistä ei ole täydellinen, eikä pidäkään olla! Oot paras sä just tollasena!
-Tottunu olee vahvin aina kaikist,
tutut unelmat oli muuttunu painajaisiks.
Pelkäsin huomista, en halunnu herää,
oli hetkii, kun en mistään mitään tajunnu enää.
Itsetutkiskelun kautta mä sain elämästä otteen taas,
ilman apuu en ois enää täällä ollenkaan-
Nimimerkki: 16 v. tyttö