Mua pelottaa, että olen väkivaltainen tai minusta tulee väkivaltainen. Tai mä en käyttäydy väkivaltaisesti enkä usko, että alkaisin käyttäytyä, mutta kuitenkin.
Mulla on jo pitkään tullu ns. Pakkoajatuksia tai jotain, seksuaalisia ja väkivaltaisia. Ei nyt kovinkaan väkivaltaisia enemmänkin seksuaalisia. Ne on häirinneet mua jonkin verran, mutta oon jatkanut vaan elämää normaalisti, ei ne nyt niin kovin iso osa mun elämää ole.
Oon kuitenkin välillä alkanut yhtäkkiä miettiä, että haluaisinko mä vaikka tönäistä jonkun maahan. Tai jotain sinne päin. Mä vaan hoen, että haluanko, haluanko, haluanko? Ja ei mulla tuu oloa, että mä haluaisin, mutta ei mulla välttämättä tuu oloa, että ei missään tapauksessa, koska mietin vaan, että haluanko vai en.
Tänään mun pikkusiskon pää lepäsi mun olkapäällä just sellasen ”piikikkään” kohdan päällä. Ja sitten aloin taas miettiä, että haluaisinko tökätä hänet pois mun olkapäällä. Ja mun on tosi vaikeeta kirjottaa tätä nyt, koska mua vaan oksettaa ajatella sitä. Ja pelottaa. Mä en halua olla väkivaltainen. Mutta silloin mä vaan mietin, että haluanko. Ja rehellisesti mulla ei tuntunut miltään. Tai, että ei mulla ollu silleen, että hyi mitä mä ajattelen. Tai emmätiiä kai mulla vähän oli, mutta sitten mä vähän nostin mun olkapäätä ns. Kokeillakseni, että haluanko mä tökätä vai en. Ja mä rakastan mun pikkusiskoa niin paljon ja mua vaan oksettaa minä. Ja en mä tietenkään tökkässy häntä, mutta mua vaan pelottaa, että mitä jos mä halusin oikeasti ja mitä jos mä oon väkivaltainen. Mä rn fantasioi väkivallasta tai mitään. Mulla on ollut ongelma, että mä kokoajan elän mun päässä kuvitteellisten skenaarioiden ja kavereiden ympäröimänä ja ne mun kuvitelmat oli välillä väkivaltaisia, mutta se väkivalta oli mua kohtaan. Ja mua pelottaa kirjottaa tätä, koska mä en halua olla väkivaltainen.
Oon myös vähän aikaa sitten käynyt lääkärillä ja tein siellä pakko-oireet testin ja en oo varma, mutta mun mielestä sain ihan kivasti pisteitä, mutta sain kivasti pisteitä masennuksesta ja ahdistuksesta ja ei se lääkäri sanonu mitään siitä pakko-oire hommasta.
Mutta siis kysyn itseltäni haluanko ja sitten saatan vähän liikahtaa ja kysyä uudestaan ja en välttämättä aina saa vastausta ja mua pelottaa se, mutta en uskalla sanoa siitä mitään, jotta kukaan ei mene ja sano mun vanhemmille, että teidän tytär on hullu. Aloitin myös vähän aikaa sitten terapian, mutta en uskalla puhua siellä vielä juuri mistään enkä ikinä varmaan mun väkivalta ajatuksista. Apua.
Hei!
Kiitos viestistäsi. Ymmärrän, että tuollaiset väkivaltaan ja seksuaalisuuteen liittyvät ajatukset voivat olla pelottavia ja ahdistavia. Ajatus siitä, että meillä on valta satuttaa toista vakavastikin, voi olla pelottava tai toisaalta siitä voi myös hurmioitua. Kuulostat kuitenkin ihanalta ihmiseltä ja siskolta, kun et halua käyttäytyä väkivaltaisesti ja rakastat siskoasi etkä edes fantasioi väkivallasta. Tiedät, mikä on oikein ja mikä väärin ja omatuntosi toimii niin kuin sen kuuluukin. Ymmärrän, että nuo ajatukset voivat silti olla pelottavia.
Ajatukset ja teot ovat onneksi eri asioita. Mitä siitä tulisikaan, jos kaikki ajatuksemme tulisivat toteen! Maailma olisi silloin hyvin erilainen. Onneksi meillä on järki ja tunteet ja pystymme itse päättämään siitä, mitkä ajatukset viemme käytäntöön ja mitkä emme. Tässä meitä auttavat yhteisössä sovitut säännöt, lait, käyttäytymisnormisto ja moraalikäsityksemme.
Seuraavan kerran, kun tällainen ajatus tulee mieleesi, voisitko siis vain tutkailla sitä mielenkiinnolla tyyliin ”Onpas taas hassu ajatus! Mistähän se nyt oikein tuli! No, antaa sen olla ja mennä taas omia aikojaan.” Huomaat, etteivät ajatukset ole vaarallisia, vaan niitä tulee ja menee. Me kaikki joudumme tekemään tuollaista ajatusten lajittelua järkeviin ja järjettömiin. Jälkimmäiset annamme mennä ja järkeviä taas voimme jäädä pohtimaan tai käsitellä niitä joko siinä hetkessä tai myöhemmin myös jonkun toisen ihmisen kanssa.
On tosi hyvä, että pääsit tekemään nuo kaikki testit lääkärin luona. Hän olisi varmasti puuttunut tuloksiin, jos olisi katsonut sen aiheelliseksi. Aikuiset ympärilläsi ovat arvioineet sinun hyötyvän terapiasta, joten heillä on onneksi ilmeisesti aika hyvä käsitys siitä, miten voit. Hienoa, että olet päässyt terapiaan!
On ihan tavallista, ettei terapiassa aluksi uskalla sanoa kaikkea, mikä sillä hetkellä kuormittaa tai hankaloittaa elämää. Opit tutustumaan terapeuttiisi pikkuhiljaa ja juttelu todennäköisesti helpottuu tulevaisuudessa. Anna itsellesi aikaa. Jos tämä asia mietityttää sinua jatkossakin, siitä on hyvä puhua terapeutille. Hän osaa kyllä auttaa sinua. Olet kertonut näistä ajatuksista hienosti tuossa viestissäsi, joten voit halutessasi näyttää sen hänelle, niin hän ymmärtää, mistä on kyse. Miltä kuulostaa?
Jos haluat harjoitella tästä puhumista, voit tehdä sen anonyymisti meillä Lasten ja nuorten puhelimessa. Numeromme on 116 111 ja meille voi soittaa joka ikinen päivä vuoden ympäri. Soittaminen ei maksa sinulle mitään eikä se näy puheluerittelyssä. Lisäksi meillä on täällä Nuortennetissä chat joka ilta klo 17-20 sekä nettikirjepalvelu, johon voit kirjoittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa.
Voi hyvin!
Lämpimin terveisin
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä