Mulla on paniikkikohtauksia aika usein ja muutenkin koko ajan ahistaa. Joinakin päivinä en pysty syömään melkein mitään. Viimeaikoina oon nukkunut vaan pari tuntia yössä. En saa unta ja jos onnistun nukahtamaan herään yöllä. Luulen että mulla saattaa olla joku ahdistuneisuushäiriö tai masennus tai joku semmonen.
Haluisin jutella jollekin aikuselle mutta en tiiä mitä sanoisin. En tiiä mistä tää johtuu enkä itekkään kunnolla tajua miltä musta tuntuu niin en tiedä miten voisin puhua tästä kenekään kanssa. En myöskään halua että mun vanhemmat saa tietää. En halua huolestuttaa niitä tai tuottaa pettymystä. Ne on aina ollut niin ylpeitä kun musta ei oo tarvinnut huolehtia eikä mulla oo ollut mitään ongelmia enkä mä halua pilata sitä.
Välillä mietin että olis helpointa vaan kuolla pois. En tavallaan halua ees kuolla mutta haluisin vaan pois johonkin missä ei ois jatkuvasti näin paha olla. Tätä paskaa oloa on kestänyt vaihtelevasti jo useemman vuoden ja oon vaan niin väsynyt tähän.
Hei ”16v tyttö”!
Olipa hyvä, että kirjoitit rohkeasti tänne voinnistasi. Pahan olon ja haasteiden kanssa ei pidäkään jäädä yksin!
Oli ikävä kuulla, että sinulla on ollut paniikkikohtauksia, ahdistusta, vaikeuksia syödä, kuolema-ajatuksia ja nukkumisen kanssa ongelmia. Joskus voi olla vaikea tunnistaa ja sanoittaa, mistä paha olo juontaa juurensa. Vaikeista tunteista voi olla myös vaikea puhua kenellekään, vaikka juuri silloin omasta olostaan pitäisikin puhua.
Mietit viestissäsi, että et haluaisi vanhempiesi saavan tietää, koska et halua huolestuttaa tai tuottaa pettymystä. Minä taas uskon, että vanhempasi varmasti haluaisivat tietää, sillä silloin he pystyisivät olemaan tukenasi. Se on ylpeyden aihe, että uskaltaa kertoa huonosta olostaan ja hakea apua. Voit olla itsestäsi ylpeä jo nyt, että olet osannut näin hyvin sanoittaa omaa oloasi kirjoittamalla!
Mitä ajattelet siitä, että kuitenkin kertoisit vanhemmillesi voinnistasi? Jos sinua mietityttää vanhempiesi reaktio, niin mitä jos heille sanoisi, että sinulla on asia, mistä haluaisit kertoa, mutta sinua on mietityttää, miten he reagoivat asiaan? Vanhemmat voivat kyllä huolestua, jos oma lapsi voi huonosti, mutta aikuisina he pystyvät kantamaan huolen ja se voi huojentaa heidän mieltään, että olet kertonut asiasta rehellisesti. Mitä ajattelet, voisivatko vanhempasi enemminkin ottaa kertomisen luottamuksen osoituksena heitä kohtaan?
Sinun pitäisi ehdottomasti saada apua itsellesi ja siksi kannustan sinua hakeutumaan avun piiriin sekä kertomaan vanhemmillesi. Ammattiavun piiriin hakeutuminen voi olla helpointa, jos sinulla on vanhempasi tukenasi siinä, että saat keskusteluajan itsellesi. Ajan voit kuitenkin itsekin varata – pääasia, että menet juttelemaan jollekin luotettavalle ja turvalliselle aikuiselle.
Jos mietit, että et osaa sanoittaa asiaasi, niin senkin voi kertoa aikuiselle, että asiasta on vaikea puhua, etkä tiedä, mistä olosi johtuu. Ammattilaiset osaavat kyllä auttaa sinua, vaikka et osaisikaan sanoa, mistä olosi johtuu. Jos puhuminen tuntuu vaikealta voit kokeilla kirjoittamista. Voit vaikka näyttää tämän kirjoittamasi viestin!
Koulun alkaessa keskustelutukea on mahdollista saada koulun oppilashuollosta (esim. kuraattori, terveydenhoitaja tai psykologi). Myös omalta terveysasemalta saa apua. Lisää avun hakemisesta voit lukea täältä: https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/
Jos haluat jutella alkuun nimettömästi ja luottamuksellisesti, voit ottaa yhteyttä ilmaiseen Lasten ja nuorten puhelimeen ja Nuorten tukilinjaan numerossa 116 111, Lasten ja nuorten chattiin tai Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/
Tämä on jo tärkeä askel eteenpäin, kun olet kirjoittanut voinnistasi tänne. Toivon, että löydät rohkeuden kertoa asiasta myös jollekin sinua lähellä olevalle luotettavalle ja turvalliselle aikuiselle. Olet tärkeä ja arvokas!
Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Hei ”16v tyttö”
Mä tiedän, miltä tuntuu, kun haluaisi kuolla ja kaikki tuntuu liian raskaalta. Luulee, että mikään ei muutu. Asiat voi kuitenkin muuttua. Yhdessä mun lempi kirjassa sanotaan, että ”Ei avun pyytäminen ole luovuttamista. Se on sitä ettei suostu luovuttamaan.”
Mullekin on välillä vaikea katsoa, kun mun äiti on surullinen mun takia, mutta mä tiedän, että jos en olis pyytänyt apua, olisin päätynyt tekemään asioita, jotka olis tuottaneet hänelle paljon enemmän surua. Vanhempien tehtävä on huolehtia lapsistaan eikä toisin päin.
Jos sulle on vaikeeta muotoilla asiat puheeksi, ehkä voisit kirjoittaa sen ja antaa jollekin? Joskus kun mä olen niin ahdistunut tai jumissa, että en pysty puhumaan, kirjoitan kännykkään tai paperille ja kommunikoin siten.
Siunausta❤️