tätä viestiä kirjoittaessani mietin, miten hyvässä tilanteessa loppujen lopuksi elän, mutta löydän omat onglemani, joita pidän suurina.
(skippaa loppuun jos et jaksa tarinointia)
olen 13 vuotta, ja oon menossa kasille.
mua ahdistaa ajatus mennä kouluun. itse asiassa mua ahdistaa joka tilanne jossa puhun ihmisille, joka ihmiskontakti, joka ainoa kerta kun joudun puhumaan. mua on ahdistanut jo pidemmän aikaa. joka päivä koulussa on ollut…
kun kesäloma 25 loppui ja seiska alkoi, ensimmäisinä viikkoina uusien luokkakaverien kanssa yks tyyppi heitti läpän mun puheest, ja jatko sitä sen päivän. vaikkei se ollu paljoo, se pysyi mun sisällä. mä muistin sen. muistan sen hetken edelleen kuin eilisen päivän. en syytä sitä tyyppiä. syytän itteeni
mulla on puhevika. on ollut koko elämäni. enkä ole ollut syystä tai toisesta ikinä kunnolla tajunnut koko juttua, kunnes n. 10kk sitten.
siitä se lähti. mieti: sellane tunne sun vatsanpohjas, ku sun maha vajoaa. se, joka kerta kun sun pitää puhuu ja sä toivot toivot et sun ei tarvi lausuu sitä kirjainta. joka kerta kun puhut, sun pitää miettiä ennalta mitä sanot, miten sanot. sun pitää *jatkuvasti* etsiä synonyymeja, kiertoilmaisuja, tai jättää kokonaan sanomatta. ja toivoa jumalan nimeen ettei se ruotsinope laita sua tunnilla puhumaan.
kuten voit arvata että se on piinallista, h3lvettiä, jopa vois sanoa. puhumattakaan siitä kuinka arvosanat kärsii sen takia. ja eihän siinä kauaa kestä kunnes oot siinä luokan edessä esitystä pitämässä tai lukemassa tekstiä ääneen paikaltas. kysyt jotain muuta lukeen sen, teet kaiken mahdollisen sen sijaan että hyväksyisit ittes sellasena kun oot.
mutta kun en mä halua et ne tietää. en mä halua että ne muistaa mut sinä yhtenä tyyppinä jolla on r vika vielä 13 vuotiaana. ”voi jumal4uta, mieti ny miten noloo on ettei osaa ees puhuu kunnol, et on taaperon tasolla vaikka on kohta mopoikäne.” tai ehkä ne tietää jo. ehkä ne on huomannu mitä mä teen, mut mä vaan en tiiä et ne tietää
”tää ei voi jatkua enää pitkää. mä en haluu että tää jatkuu enää. mun on tehtävä jotain asialle.” tätä mä oon hokenu itelleni jo kuukausia. mutta joka ikinen kerta oon vaan sortunu itsesääliin ja jättäny asian siihe.
yrittäny olla ajattelematta asiaa. vaan palatakseni voihkintaan heti seuraavana päivänä. eihän se asia millään näin etene.
en tiedä miten kukaan ei ole huomauttanut asiasta kunnes vasta näin myöhään. eivätkö he ole kehdanneet sanoa? vai eivätkö he ole edes huomanneet? kuitenkin voisi olla mahdollista ettei puhevika ole niin huomattava, ainakaan arkitilanteissa, kunnes kuuntelee vähän tarkemmin. näin oletan kun kukaan ei ole oikein ollut kiinnostunut puhumaan aiheesta kanssani.
tai ehkä asia on niin ettei koko r vika olekaan niin vakavaa. ehkä se puhevika ei haittaakaan oikeastaan ketään ja ehkä ketään ei vaan rehellisesti kiinnosta mun asiat tai miltä mun puhe kuulostaa tai mää ylipäätänsä.
ei. en silti voi hyväksyä itseäni. vaikka kuinka mulle kerrottaisiin (ja on kerrottukin joskus jo), että se ei haittaa, ja minun ei pitäisi murehtia asiaa, en silti voi hyväksyä sitä, etten kohta kasina vieläkään osaa asiaa, minkä muut on oppinu jopa ennen päiväkotia
(eli kyllä, tälle on yritetty siis tehdä jo jotain. kun olin pienempi, mun iskä vei mut sellaseen r kouluun (🙄) mut kun olin vielä sen verran pieni en ymmärtänyt että en osannut puhua kunnolla ja että mua yritettiin auttaa ni eihän siitä tullu mitään.)
oon lähiaikoina kuuklaillu syitä miksi oon ärrävikanen ja mms. kireä kielijänne on yksi mahdollinen syy. no, katoin suuhuni ja pienen self-diagnoosin jälkeen huomasin että mullahan on sellanen juttu kielen alla, (hae kireä kielijänne ni tiiät mistä puhun)
joten veikkaan että tää puhevika vois olla sen syytä, vaikken kuitenkaan nyt tiedä mitään varmaksi. en oikeen tiiä miks tätä ei oo huomattu tai asialle oo mun vanhemmat tehty vieläkään mitään mut joo.
syy siihen, miksi en vielä 10 kuukaudenkaan jälkeen ole asialle oikeen tehnyt mitään, on silkka nolostus. en oikeen uskalla puhua tästä kenellekään, koska se on mielestäni niin mahdottoman nolo asia. olen tehnyt siitä käytännössä tabun itselleni, vaikka en pysty olla ajattelematta asiaa.
(pysähdy tähän)
siksi tulin tänne. olen täällä kysymässä neuvoa. olen täällä pyytämässä apua saada asia etenemään. pyydän, että joku auttaa minua pääsemään eroon mun r-viasta. tietenkin isoin taakka on mun harteilla saada asia oikeesti liikkeelle, mutta tarvitsen jonkun mietteet apuun.
kiitos.
ps. tää ehkä kuullostaa aivan liian dramaattiselta ja kuullostan varmaan heikolta nössöltä pask@lta, mutta tää on nyt mitä tuli mieleen.
26.6.2026 1:26
written at a time of desperation.
Hei,
Kiitos viestistäsi ja pahoittelut, että saat vastauksesi viiveellä!
Joskus jokin asia voi kasvaa valtavan isoksi taakaksi harteille ja avun hakeminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Toivon, että itsesi moittimisen sijasta, pystyisit olemaan tyytyväinen itseesi, että olet nyt ottanut tämän askeleen, vaikka avun hakemin onkin tuntunut vaikealta. Voit olla itsestäsi ylpeä, että kirjoitit tänne ja pyydät neuvoa. <3
Olen pahoillani, että olet joutunut kiusatuksi puheestasi. Tuollainen jättää aivan varmasti jäljet ja on ikävää kuulla, että kouluun meneminen ja ihmiskontaktit aiheuttavat ahdistusta. Muista, että sinä et missään nimessä ole ollut syypää asiaan, vaan vastuu tästä on vain ja ainoastaan kiusaajalla. Hän on toiminut väärin. Jokaisella on omat uniikit piirteensä, eikä ketään saa kiusata.
Sinä olet täydellinen ja hyvä juuri tuollaisena, eikä r-vika tee sinusta millään tavalla huonompaa, vaikka nyt tuntuu vaikealta hyväksyä itseään. <3 Tuollaiset ikävät kommentit ja kiusaamiskokemukset jäävät vahvasti mieleen, mutta todellisuudessa varmastikaan suurin osa ei ajattele asiasta sen enempää.
Hienoa, että kysyt neuvoa, miten edetä asian kanssa. Erityisesti silloin, jos jokin asia on niin iso taakka, että se aiheuttaa ahdistusta, niin silloin ei pidäkään jäädä yksin asian kanssa.
Joskus helpoin tapa edistää avunhakemista on kertoa asiasta omille läheisille aikuisille. Miltä sinusta tuntuisi siis ajatus kertoa vanhemmillesi? Olisi tärkeää, että he tietäisivät, miltä sinusta tuntuu. He varmasti osaisivat selvitellä myös, mitä kautta sinulle voisi lähteä hakemaan tukea.
Toinen vaihtoehto voi olla koulun alettua mennä juttelemaan jollekin koulun oppilashuollon työntekijälle asiasta, esimerkiksi terveydenhoitajalle. Luulen, että tämä aihe voi olla heillekin tuttu ja osaisivat auttaa sinua eteenpäin.
Jos haluat pohtia asiaa anonyymisti ja luottamuksellisesti, voit ottaa myös meihin yhteyttä puhelimitse ilmaiseen Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111 tai tulla chattiin juttelemaan.
Toivon, että tämä rohkaisisi sinua juttelemaan asiasta jollekin aikuiselle, vaikka se tuntuisikin vaikealta. <3
Lämpimin terveisin
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
en tiiä miten saisin tän asian puheenaiheeksi ku en voi ajatella meneväni sanomaan vanhemmille että hei mul on r vika ja pitää tehä asialle jotain. mun äiti ois tyyliin paras mahdollisuus mut on sekin juttu ku mun isällä on näitä impulssi/vihanhallinta ongelmia ja pitäs melkeen oottaa et on hyvä hetki mut sit se pilais sen hyvän hetken. ja muutenki must jotenki tuntuu et se asia ei edisty kuitenkaan tarpeeksi nopeesti. kohta mä oon taas jossain r kerhos jonku 7vuotiaitten kanssa saatana
no joo oon itekki aatellu sitä koulun henkilöstöö et niinku just terkalle tai opolle tai jollekki kertomista mut seki on et ku mää oon joutunu puhutteluihin joskus et mitä ne aattelee ku se äijä tulee itkeen jostai r viasta mut kai se nyt on vaihtoehto
20 päivää ja 20 tuntia.
sekunnit tikittää………….
Hei!
Kiitos, kun kirjoitit vielä uudestaan.
Kirjoitit, että et tiedä, miten saisit asian puheenaiheeksi vanhemmillesi. Jos äiti tuntuisi parhaimmalta mahdollisuudelta, niin haluan kyllä kannustaa ja rohkaista ottamaan asia puheeksi hänen kanssaan. Mitä jos hänelle sopivassa hetkessä sanoisi esimerkiksi, että olet miettinyt, että haluaisit apua r-vian kanssa? Tai tuntuuko asian kertomisessa enemmän haastavalta se, että löytää sopivan hetken sen sijaan, että miten sen sanoisi? Voisiko asian puheeksi ottaminen kirjoittamalla, joko viestillä tai kirjoittamalla lapulle, tuntua helpommalta?
En tietenkään voi tietää, miten juuri vanhempasi asiaan reagoisivat, mutta joskus mieli saattaa ennakkoon kuvitella tilanteen vaikeampana kuin mitä todellisuudessa on. Voikin siis olla, että puheeksi ottaminen sujuu hyvin ja vanhempasi ottavat asian hyvin vastaan. Uskon, että he haluaisivat sinun kertovan, jos jokin asia painaa mieltä.
Ikävä kuulla, että isälläsi on impulssi-/vihanhallintaongelmia. Tuollainen varmasti vaikuttaa kodin ilmapiiriin. Silloin ei pidä jäädä yksin, vaan on hyvä jutella asiasta jonkun luotettavan ja turvallisen aikuisen kanssa, jos kotona on turvaton olo. Oletko pystynyt tästä asiasta juttelemaan kenenkään luotettavan aikuisen kanssa? Tämä on sellainen asia, minkä voi ottaa puheeksi koulun oppilashuollon työntekijän kanssa.
Koulun henkilöstö olisi varmasti mitä parhain paikka ottaa asia puheeksi. Hienoa, että olet itsekin pohtinut tätä. He eivät varmastikaan ajattele asiasta mitään sen ihmeempää, joten voit olla huoletta. He ovat siellä teitä nuoria varten!
Voit olla itsestäsi ylpeä, että olet päässyt asian kanssa tähän asti, että mietit, miten voisit saada tukea itsellesi. Toivon, että saat ”repäistyä laastarin” ja otettua asian puheeksi, vaikka se tuntuukin vaikealta.
Hyvää loppukesää toivottelee
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
miks näis viesteis menee niin kauan tulla dawg
(((tää vie mut ajattelemaan eräästä elämänvaiheesta (ei tämä) mitä on mulla ollu ei niin kauankaan sitten, saatan siitä tehdä romaanin tänne joskus . . .
sen aikakauden lopun aluksi tuli lopulta se, että laiton asiasta viestiä äitille koulusta tullessani, ja vaikeiden, pitkien, ja kovaäänistenkin keskustelujen jälkeen tuli se ongelma päätteeseen.)))
niin mun tääkin aikakausi ehkä kannattaa lopettaa. tekstiviestillä. tai puhun siitä. lisää vaikeita, pitkiä ja… no ehkä ei niin kovaäänisiä keskusteluja. ainakaan niin kovia, kuin ne äänet nyt mun pään sisäl.
29.7.2026, 0:15. 8 päivää, 9 tuntia. mun mahikset on ohi. it is inevitable. i am fucked. olen pettänyt itsetuntoni taas kerran, en ole repäissyt sitä laastaria. olen taas jänistänyt, liian monta kertaa.
ei se isä nyt vaaraksi ole, oon mä sen kanssa jo tottunut elämään, tekee hän siitä vaan hieman vaikeampaa. tavallaan hänen luonne rakentaa kuria, ehkä . . .
se keskustelun aloittaminen on se isoin haaste, kun, kuten sanoin alkuperäisessä postauksessa, olin kylläkin r koulussa, ainakin joskus käynnillä (?) ja sen jälkeen, (ja joo on vähän outo juttu) mun vanhemmat on jotenkin uskotellut mulle että osaan ärrän vaikka uskon että he tietävät, niin kuin muutkin, ettei se tule oikein eikä kuulosta oikealta.
siksi se tuottaisi kai hämminkiä kun he ajattelevat että mä osaan sen hyvin. en tiiä mitä täs on oikeen käyny mut joo
no, olen paskaläjässä kävi miten kävi, sanon tänään, huomenna tai vasta ens vuonna; en ehdi osata ärrää koulun alkuun mennessä. ja kun sanon asiasta, asian eteneminen, no, se ei etene. (again, tarpeeks nopeasti)
vittu tätä elämää,,,…,.,.
miks minä aina minä
miks aina mä oon se jolla on pelleimmät ongelmat?
para bellum.
Hei!
Kiitos viestistäsi. Jos joskus haluat kertoa siitä aiemmasta elämänvaiheesta, olemme täällä sinua varten. Yksityistä kirjeenvaihtoa, joka ei siis näy täällä keskustelupalstalla muille lukijoille, voit käydä kanssamme Kirjepalvelussa. Löydät senkin täältä MLL:n Nuortennetistä.
Vanhempasi ovat varmasti halunneet valaa sinuun itseluottamusta sanomalla, että osaat ärrän. Voi myös olla, että he ovat tottuneet puheeseesi eivätkä enää sen vuoksi kiinnitä siihen huomiota. Mutta jos asia vaivaa sinua, on sinulla oikeus ottaa selvää puheterapiaan pääsemisestä. Siellä voi käydä kyllä kaiken ikäiset, sillä joskus joku sairaus tai vamma vaikeuttaa puheen tuottamista ja vaatii puheterapiaa myös aikuisella iällä.
Tällaisia tiedusteluita voit tehdä hyvin myös itsenäisesti koulusi terkkarilta eikä siihen tarvitse kysyä lupaa vanhemmilta. Voit vaikka vain todeta heille ohimennen, että käyt koulun alkaessa kysymässä terkkarilta, pääsisitkö puheterapiaan kokeilemaan ärrän opettelemista ja jatkaa sitten kulkuasi ilman, että jäät keskustelemaan asiasta sen enempää vanhempiesi kanssa. He saattavat palata asiaan toki myöhemmin, mutta tuosta he ymmärtävät, että et kysy asiasta, vaan olet jo päättänyt tehdä näin. Koulusi terkkari tietää kyllä, miten asiat omalla paikkakunnallasi siitä etenevät.
Äänteiden opettelu aikuisiällä on erilaista kuin lapsena, jolloin et ole kertomasi perusteella oikein edes ymmärtänyt, mitä tapahtui. Voi olla, että puheterapiaa tarjottiin sinulle liian varhaisessa vaiheessa ja jostain syystä se jäi sitten kokonaan, tai puhevikaasi ei silloin pidetty tarpeeksi vakavana. Nyt kun tiedät, mistä on kyse ja olet motivoitunut oppimaan ärrän, voi olla, ettei sen oppimisessa kestä kauaa. Tai jos tuo kireä kielijänne estää oikean äänteen saamisen, ehkä sille voi tehdä jotain? Käynti terkkarilla ei kestä kauaa ja saisit vietyä asiaa eteenpäin.
Jos haluat, voit kertoa siitä vanhemmillesi myös jälkikäteen. Olet jo sen verran iso, että voit hyvin alkaa hoitaa itsekin asioita, joihin ei välttämättä tarvita vanhempia ja vanhempasi voivat olla jopa ylpeitä siitä, että hoidat itse omia asioitasi. Mutta jos se tuntuu väärältä, voit myös kertoa myös etukäteen, että aiot käydä kysymässä puheterapian mahdollisuudesta terkkarilta.
Toivottavasti saat asian eteenpäin! On varmasti raskasta pyöritellä asiaa mielessä. Vaikka meidän muiden on helppo sanoa, ettei puhevika haittaa mitään, ymmärrän, että asia on sinulle suuri ja haluaisit sen pois päiväjärjestyksestä. Toivotan sinulle paljon tsemppiä ja toivon, että pystyt nauttimaan elämästäsi joka tapauksessa <3
Aurinkoisin terveisin
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä