tätä viestiä kirjoittaessani mietin, miten hyvässä tilanteessa loppujen lopuksi elän, mutta löydän omat onglemani, joita pidän suurina.
(skippaa loppuun jos et jaksa tarinointia)
olen 13 vuotta, ja oon menossa kasille.
mua ahdistaa ajatus mennä kouluun. itse asiassa mua ahdistaa joka tilanne jossa puhun ihmisille, joka ihmiskontakti, joka ainoa kerta kun joudun puhumaan. mua on ahdistanut jo pidemmän aikaa. joka päivä koulussa on ollut…
kun kesäloma 25 loppui ja seiska alkoi, ensimmäisinä viikkoina uusien luokkakaverien kanssa yks tyyppi heitti läpän mun puheest, ja jatko sitä sen päivän. vaikkei se ollu paljoo, se pysyi mun sisällä. mä muistin sen. muistan sen hetken edelleen kuin eilisen päivän. en syytä sitä tyyppiä. syytän itteeni
mulla on puhevika. on ollut koko elämäni. enkä ole ollut syystä tai toisesta ikinä kunnolla tajunnut koko juttua, kunnes n. 10kk sitten.
siitä se lähti. mieti: sellane tunne sun vatsanpohjas, ku sun maha vajoaa. se, joka kerta kun sun pitää puhuu ja sä toivot toivot et sun ei tarvi lausuu sitä kirjainta. joka kerta kun puhut, sun pitää miettiä ennalta mitä sanot, miten sanot. sun pitää *jatkuvasti* etsiä synonyymeja, kiertoilmaisuja, tai jättää kokonaan sanomatta. ja toivoa jumalan nimeen ettei se ruotsinope laita sua tunnilla puhumaan.
kuten voit arvata että se on piinallista, h3lvettiä, jopa vois sanoa. puhumattakaan siitä kuinka arvosanat kärsii sen takia. ja eihän siinä kauaa kestä kunnes oot siinä luokan edessä esitystä pitämässä tai lukemassa tekstiä ääneen paikaltas. kysyt jotain muuta lukeen sen, teet kaiken mahdollisen sen sijaan että hyväksyisit ittes sellasena kun oot.
mutta kun en mä halua et ne tietää. en mä halua että ne muistaa mut sinä yhtenä tyyppinä jolla on r vika vielä 13 vuotiaana. ”voi jumal4uta, mieti ny miten noloo on ettei osaa ees puhuu kunnol, et on taaperon tasolla vaikka on kohta mopoikäne.” tai ehkä ne tietää jo. ehkä ne on huomannu mitä mä teen, mut mä vaan en tiiä et ne tietää
”tää ei voi jatkua enää pitkää. mä en haluu että tää jatkuu enää. mun on tehtävä jotain asialle.” tätä mä oon hokenu itelleni jo kuukausia. mutta joka ikinen kerta oon vaan sortunu itsesääliin ja jättäny asian siihe.
yrittäny olla ajattelematta asiaa. vaan palatakseni voihkintaan heti seuraavana päivänä. eihän se asia millään näin etene.
en tiedä miten kukaan ei ole huomauttanut asiasta kunnes vasta näin myöhään. eivätkö he ole kehdanneet sanoa? vai eivätkö he ole edes huomanneet? kuitenkin voisi olla mahdollista ettei puhevika ole niin huomattava, ainakaan arkitilanteissa, kunnes kuuntelee vähän tarkemmin. näin oletan kun kukaan ei ole oikein ollut kiinnostunut puhumaan aiheesta kanssani.
tai ehkä asia on niin ettei koko r vika olekaan niin vakavaa. ehkä se puhevika ei haittaakaan oikeastaan ketään ja ehkä ketään ei vaan rehellisesti kiinnosta mun asiat tai miltä mun puhe kuulostaa tai mää ylipäätänsä.
ei. en silti voi hyväksyä itseäni. vaikka kuinka mulle kerrottaisiin (ja on kerrottukin joskus jo), että se ei haittaa, ja minun ei pitäisi murehtia asiaa, en silti voi hyväksyä sitä, etten kohta kasina vieläkään osaa asiaa, minkä muut on oppinu jopa ennen päiväkotia
(eli kyllä, tälle on yritetty siis tehdä jo jotain. kun olin pienempi, mun iskä vei mut sellaseen r kouluun (🙄) mut kun olin vielä sen verran pieni en ymmärtänyt että en osannut puhua kunnolla ja että mua yritettiin auttaa ni eihän siitä tullu mitään.)
oon lähiaikoina kuuklaillu syitä miksi oon ärrävikanen ja mms. kireä kielijänne on yksi mahdollinen syy. no, katoin suuhuni ja pienen self-diagnoosin jälkeen huomasin että mullahan on sellanen juttu kielen alla, (hae kireä kielijänne ni tiiät mistä puhun)
joten veikkaan että tää puhevika vois olla sen syytä, vaikken kuitenkaan nyt tiedä mitään varmaksi. en oikeen tiiä miks tätä ei oo huomattu tai asialle oo mun vanhemmat tehty vieläkään mitään mut joo.
syy siihen, miksi en vielä 10 kuukaudenkaan jälkeen ole asialle oikeen tehnyt mitään, on silkka nolostus. en oikeen uskalla puhua tästä kenellekään, koska se on mielestäni niin mahdottoman nolo asia. olen tehnyt siitä käytännössä tabun itselleni, vaikka en pysty olla ajattelematta asiaa.
(pysähdy tähän)
siksi tulin tänne. olen täällä kysymässä neuvoa. olen täällä pyytämässä apua saada asia etenemään. pyydän, että joku auttaa minua pääsemään eroon mun r-viasta. tietenkin isoin taakka on mun harteilla saada asia oikeesti liikkeelle, mutta tarvitsen jonkun mietteet apuun.
kiitos.
ps. tää ehkä kuullostaa aivan liian dramaattiselta ja kuullostan varmaan heikolta nössöltä pask@lta, mutta tää on nyt mitä tuli mieleen.
26.6.2026 1:26
written at a time of desperation.
Hei,
Kiitos viestistäsi ja pahoittelut, että saat vastauksesi viiveellä!
Joskus jokin asia voi kasvaa valtavan isoksi taakaksi harteille ja avun hakeminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Toivon, että itsesi moittimisen sijasta, pystyisit olemaan tyytyväinen itseesi, että olet nyt ottanut tämän askeleen, vaikka avun hakemin onkin tuntunut vaikealta. Voit olla itsestäsi ylpeä, että kirjoitit tänne ja pyydät neuvoa. <3
Olen pahoillani, että olet joutunut kiusatuksi puheestasi. Tuollainen jättää aivan varmasti jäljet ja on ikävää kuulla, että kouluun meneminen ja ihmiskontaktit aiheuttavat ahdistusta. Muista, että sinä et missään nimessä ole ollut syypää asiaan, vaan vastuu tästä on vain ja ainoastaan kiusaajalla. Hän on toiminut väärin. Jokaisella on omat uniikit piirteensä, eikä ketään saa kiusata.
Sinä olet täydellinen ja hyvä juuri tuollaisena, eikä r-vika tee sinusta millään tavalla huonompaa, vaikka nyt tuntuu vaikealta hyväksyä itseään. <3 Tuollaiset ikävät kommentit ja kiusaamiskokemukset jäävät vahvasti mieleen, mutta todellisuudessa varmastikaan suurin osa ei ajattele asiasta sen enempää.
Hienoa, että kysyt neuvoa, miten edetä asian kanssa. Erityisesti silloin, jos jokin asia on niin iso taakka, että se aiheuttaa ahdistusta, niin silloin ei pidäkään jäädä yksin asian kanssa.
Joskus helpoin tapa edistää avunhakemista on kertoa asiasta omille läheisille aikuisille. Miltä sinusta tuntuisi siis ajatus kertoa vanhemmillesi? Olisi tärkeää, että he tietäisivät, miltä sinusta tuntuu. He varmasti osaisivat selvitellä myös, mitä kautta sinulle voisi lähteä hakemaan tukea.
Toinen vaihtoehto voi olla koulun alettua mennä juttelemaan jollekin koulun oppilashuollon työntekijälle asiasta, esimerkiksi terveydenhoitajalle. Luulen, että tämä aihe voi olla heillekin tuttu ja osaisivat auttaa sinua eteenpäin.
Jos haluat pohtia asiaa anonyymisti ja luottamuksellisesti, voit ottaa myös meihin yhteyttä puhelimitse ilmaiseen Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111 tai tulla chattiin juttelemaan.
Toivon, että tämä rohkaisisi sinua juttelemaan asiasta jollekin aikuiselle, vaikka se tuntuisikin vaikealta. <3
Lämpimin terveisin
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä