Haluan vain kertoa muille miltä minusta tuntui ja tuntuu. Haluan, että muut saavat tietää. Haluan myös muistuttaa kuinka vahva voit olla. Haluan, että tiedät…
Minua kiusattiin 6 vuotiaasta 12 vuotiaaksi taukoamatta. Olin aina yksinäinen ja surullinen. Kiusaaminen oli lähinnä henkistä. Minua haukuttiin läskiksi,huoraksi,tyhmäksi,oudoksi,friikiksi jne. Joskus myös vanhempiani haukuttiin, vaikka he eivät vanhempiani tunteneet. Minulle sanottiin usein myös, että vanhempani ovat varmasti pettyneitä kun saivat tällaisen lapsen. Pian aloin uskoa kaikkeen mitä he sanoivat. Sillä ei ollut mitään väliä mitä sanoin tai tein, aina joku löysi jotain vikaa minusta tai tekemisistäni. Kun olin kolmannella luokalla ja minun ja 6 vuotta vanhemman veljeni välit kärsivät, veljeni ei enää ollut kanssani paljoakaan ja toinen veljistäni oli eskarissa, oli minulla sentään hän. Neljännellä luokalla välimme oli paremmat isoveljeni kanssa. Ja lähennyin hänen tyttöystävänsä (kihlattunsa) kanssa. Kiusaaminen oli pahimmillaan viidennellä luokalla. Silloin minua kiusattiin päivittäin, yhä enemmän ja se oli pahempaa. Reppuni saatettiin ottaa ja levittää kaikki tavarat pihalle. Rahani ja tavarani varastettiin. Minulle huudeltiin kaikkea. Sinä vuonna olin myös yksinäisempi kuin koskaan. Ihmiset joita luulin ystävikseni olivatkin jotain aivan muuta. He haukkuivat minua, kertoivat omia asioitani eteenpäin ja juoruilivat kaikkea mahdollista minusta. Kun kävin kita- ja nielurisaleikkauksessa monet sanoivat minulle, että toivoisivat minun kuolevan. Itkin itseni uneen joka yö. Asiaa ei parantanut yhtään se, kun veljeni erosi tyttöystävästään. Samoihin aikoihin pikkeveljeni seura ei enää kiinnostanut minua. Talvella sanoin äidilleni, että haluan muuttaa. Keväällä isomummini kuoli ja olin aivan murtunut. Kiusaaminen vain jatkui ja itsemurha kävi mielessä, mutta olen vielä tässä. Kesällä 2012 me muutimme. Emme kauas, mutta muutimme kuitenkin. Silloin ajattelin, että sse olisi siinä. Ajattelin että kaikki olisi helppoa. Kesällä tutustuin uusiin naapureihimme. Kuitenkin olin täysin yksin yli 3 kuukautta. Sitten sain pari kaveria ja siitä se lähti. Minua ei enää kiusattu. Mutta kun asiat olisivat olleet hyvin, ongelmat kotona alkoivat. Riitelimme äitini kanssa jatkuvaan, eikä isä ollut kotona melkein ikinä. Olin yhtä onneton kuin ennenkin. Mutta silloin en vain jaksanut sitä yhtä hyvin. Ja oikeastaan perheen kanssa riitely tuntui kamalemmalta kuin kiusattuna oleminen. Koulu ei kiinnostanut pätkääkään enää. En tehnyt matikan läksyjä koskaan, enkä kyllä koskenutkaan kirjaan tunnilla. Sitten oli perinteistä draamaa tyttöjen kanssa, joten päätin olla yksin. Se oli helpompaa ja siihenhän olin tottunut. Kerran sitten olin menossa suihkuun ja ajattelin, että tuntui niin pahalta ettei mikään tuntunut juuri miltään. Vain vähän pahalta. Silloin vain itkin yksin huoneessani kun muu perhe piti hauskaa. [osa tekstistä poistettu] He eivät koskaan ajatelleet asiaa. He eivät koskan ajatelleet minua. Vanhempani aina olivat perheen poikien kanssa. He juttelivat, kävivät kaupassa, saunoivat, pelasivat, kävivät elokuvissa ja uimassa. Isäni osti jatkuvasti uusia pelejä veljilleni. He elivät täydellisstä elokuva elämää. Olin aina ulkopuolinen niin koulussa kuin kotonakin. Minusta jaksettiin välittää vain kun jotain pahaa sattui. Ostin ja ostan yhä edelleen kaikki vaatteeni, meikkini, levyni, kuulokkeet, maksan myös kaikki elokuvat uimiset ja kaikki mahdolliset itse. Enkä saa rahaa kuin n. 80 e. jouluna ja synttäreillä. En oikein edes tunne isääni, koska hän ei koskaan puhu kanssani. Jos olemme autossa emme puhu. Hän ei ole juurikaan kotona ja jos on aika menee poikiin. Äitini valitti jokaisesta pienestäkin asiasta minulle ja pojat olivat äitini silmissä oikeita enkeleitä. He saivat minut silloin tuntemaan itseni huonoksi, turhaksi. Minusta tuntui että he eivät halunneet minua. Äitini kanssa välimme ovat nyt hiukan paremmat, mutta hän ei tiedä minun kokemuksistani. Pikkuveljeni yhä edelleen ylpeilee rahoillaan joita hänellä on säästössä. Hänellä on todella paljon rahaa koska kaikki ostetaan hänelle isän rahoista. Minun pitäisi säästää lapin reissuun, mutta näyttää siltä että se jää minulta väliin, koska en saa säästettyä. Kaikki rahat loppuvat heti. Nytkin minulla on kengät joissa on pohjat rikki, niistä näkee läpi. Mutta en siltikään saa uusia kenkiä. Isä vain sanoo osta omalla rahalla. Ja kun sanon, että ne ovat loppu hän vain toteaa: no, itse käytit ne jo. Ihan sama mitä pyydän vastaus on aina sama. He eivät taida itse sitä tajuta. Ja kun sanon äidilleni asiasta, niin vastaus on: juurihan sinä sait. Ja kun sanon, että olen ostanut omalla rahalla tms. niin aina äiti sanoo: no, jos paperille pistettäisiin kaikki kulut niin kyllä sinuun menisi enemmän rahaa kuin veljiisi. Perheeni ja kotini tuntuu hiukan vieraalta. Lähinnä perheeni. Isä ei myöskään maksa kitaratunteja minulle, koska ei ole kuullemma rahaa. Talvella huomasin, että pikkuveljeäni oli kiusattu, joten kun menimme sammaa matkaa kotiin yritin puhua hänen kanssaan asiasta. Ja silloin vähän paljastin, että minuakin on kiusattu ja että tiedän miltä se tuntuu. Kielsin häntä kertomasta asiasta kellekkään jos kerron ja hän lupasi. Mutta kun pääsimme kotiin ja istuimme pöydässä niin mummini yritti vähän lahjoa pikkuveljeäni ja sanoin leikilläni äidille siitä, niin pikkuveljeni uhkasi kertoa äidilleni ja mummilleni siitä mistä puhuimme matkalla. Pikkuveljeni sitten kertoi kovalla ja halveksuvalla äänellä asiasta. Ja sitten selittelin mummille ja äidille siitä että minua oli joskus vähän kiusattu ja että äiti tiesi asiasta jo. Pikkuveljeni laittoi 2 e. koko perheemme normaaalin elämä, minun ja veljeni suhteen, sekä minun tunteideni edelle. Silloin varsinkin minusta tuntui kamalalta, että vaikka kuinka yritin ja rakastin niin silti 2e. oli hänelle tärkeämpi kuin minä. [osa tekstistä poistettu] Ja nyt kun kaikki on normaalia (raha asioita lukuunottamatta tms.) ja kun elämän pitäisi tuntua lähes normaalilta ja minun pitäisi olla onnellinen tai vain vähän surullinen en ole. Kun elämässä on tottunut huonoihin ja kamaliin asioihin, ne hyvät ja ihanat asiat eivät tunnu miltään. Minulla on tyhjä olo. Kuin jokin tärkeä osa olisi viety pois. Kuin jotain tärkeää puuttuisi. Ajoittain taas elämä tuntuu kauhealta. Tulen joka päivä koulusta kotiin yksin ja menen suoraan peiton alle ja vain olen. En mieti mitään ihmeellistä. Olen vain harvoin ystävien kanssa. Välillä riitellemme kotona. Välillä haluan kuolla ja välillä on ihan sama. Olen masentunut. Mikään ei kiinnosta. Mutta toisaalta kaikki kiinnostaa. En osaa päättää mistään mitään. Tuntuu, että tarvitsen sen kamaluuden takaisin, mutta tiedän, että sekään ei ole hyvä. En ymmärrä mistään mitään. Olen vain. Tuntuu vain.. Tyhjältä.
Hei,
kirjoitat hyvin tunteistasi ja elämässä kokemistasi asioista. Kokemastasi kiusaamisesta tulee todella surullinen ja vihainen olo. Olet joutunut kestämään pitkään henkistä väkivaltaa koulussa ja sellainen jättää keneen tahansa jälkensä. Vaikeista kokemuksista voi kuitenkin selvitä ja niiden kanssa voi oppia elämään. Niistä voi vahvistua, viisastua ja jossain vaiheessa käyttää kokemuksiaan muiden auttamiseksi. Niin sinä hienosti yrititkin tehdä, kun sait tietää veljesi kokemasta kiusaamisesta. Ikävää, että lopulta hän petti luottamuksesi. Silti teit todella hienosti ja uskon, että veljesi sisimmässään arvosti ja ainakin tulee arvostamaan sinua todella paljon siitä hyvästä. Otit vaikean asian puheeksi ja toimit erinomaisen isosiskon tavoin.
Kuulostaa kurjalta, jos koet olevasi epätasa-arvoisessa asemassa veljiesi kanssa ja jos vanhempasi viettävät enemmän aikaa veljiesi kanssa. Kyllä sinun kuuluisi saada heiltä yhtä paljon huomiota ja huolenpitoa! Oletko koskaan sanonut vanhemmillesi suoraan, miltä sinusta tuntuu ja miten koet asiat perheessänne? Voisitko kirjoittaa heille kirjeeseen niistä asioista ja antaa sen/jättää näkyville. Usein kirjoittaen on helpompi tuoda asioita esiin. Mitä luulet, jos kertoisit heille totuudenmukaisesti kaikesta, myös itsesi satuttamisesta? Ja myös kiusaamisesta. Siitä, miten monta vuotta jouduit kärsimään niin rankasta kiusaamisesta.
Joskus me aikuiset olemme sellaisia, että olemme niin kiinni omissa jutuissamme ja/tai ehkä haluamme ajatella, että lapsella/nuorella on kaikki ihan ok tai, että ”se on vaan murrosikää” ja ”no se haluaa olla omissa oloissaan”, emmekä sitten kysy, että mitä sinulle oikeasti kuuluu? Miten voit? Joskus me aikuiset ja vanhemmat olemme tavallaan niin tyhmiä, että meille täytyy sanoa tai antaa ymmärtää, miten asiat todella ovat, jotta havahdumme todellisuuteen siitä, miten lapsi/nuori voi. Ihanteellista olisi, että kaikki aikuiset osaisivat aina kysyä ja todella myös haluta kuulla, mitä lapselle/nuorelle kuuluu. Tai jospa me kaikki osaisimmekin lukea toistemme ajatuksia, mutta näin ei ole. Nythän vanhempasi saattavat luulla, että kiusaaminen on ollut pientä, et ole satuttanut itseäsi ja ehkä jopa, että haluat olla omissa oloissasi.
Eli toivon, että harkitset vanhemmillesi totuuden kertomista. Jos sinusta tuntuu, että et missään nimessä halua kertoa/puhua heille, niin voisitko ajatella meneväsi koulusi kuraattorin tai terveydenhoitajan juttusille? Heille voi jutella mistä tahansa mieltä painavasta asiasta, he ovat koulussa juuri sitä varten. Voit halutessasi käyttää apuna Huoli puheeksi -lomaketta, joka löytyy Nuortennetin Mistä apua -sivun alareunasta.
Tsemppiä sinulle ja rohkeutta sisimpäsi avaamiseen!