Tiedätkö sen tunteen kun makaat aamulla sängylläsi, etkä pääse enään ylös? Et pysty nousta, sinuun sattuu liikaa. Kaikki on niinkuin ennenkin, silmäsi punoittavat yhä siitä että itkit itsesi uneen. Olet nukkunut vain muutaman tunnin, silmänalusesi näyttävät pahemmilta kuin aikoihin. Olisi aika lähteä kouluun/töihin/yms. Mutta et pysty, et omista tarpeeksi voimaa.
Sinusta tuntuu että olet yksin, makaat keskellä sitä hiljaisuutta jota muut eivät tunnu ymmärtävän. Yrität saada itsesi ylös mutta epäonnistut, keksit tekosyitä että voisit jäädä kotiin. Onnistut lopulta vakuuttamaan vanhempasi/pomosi/yms. Siitä että olet kipeä tms.
Nouset hitaasti, melkein jopa ryömien ylös sängystä. Katsahdat vessan peiliin, hiuksesi ovat sotkuiset, henkesi haisee, silmäsi punoittavat ja näytät lakanan valkealta. Olet niin tuurtunut elämään että et jaksa/pysty enään pitää huolta itsestäsi. Menet keittiöön, yrität epätoivoisesti etsiä jotain helppoa syötävää, tiedät että et tule löytämään jääkapista mitään sillä sinulla ei ole voimaa käydä kaupassa. Ihmisten näkeminen vie liikaa voimaa.
Haluaisit että joku tarttuisi sinua niskasta kiinni ja kertoisi että rakastaa sinua, niin kornilta kun se kuulostaakin, tarvitsisit sitä todella. Tunnet itsesi arvottomaksi, elämä on julmaa? Luovut aamupalasta ja palaat sänkyysi, haluaisit vain nukkua. Haluat nukkua mutta kärsit unettomuudesta. Asiat alkavat pyöriä mielessäsi hiljaisuuden keskellä.
Olenko olemassa?
Olenko tarpeeksi?
Kyllä välillä.
Hei!
Kirjoitit tosi kuvaavasti ja taidokkaasti sellaista tilannetta, mikä meillä kaikilla jonkinasteisena ja tyyppisenä on joskus ollut. Tuntuuko susta tältä? Tai no, jos jostakin lukijasta tuntuu tältä niin voin sanoa että olet riittävästi, sua rakastetaan ja ei ole pelättävää vaikka sitä kyseenalaistaa kyllä reilusti kun on ongelmia, oon kyllä kokenut senkin.
Olen kristitty ja kun mulla oli samankaltaisia tuntemuksia kirjoittamaasi liittyen, niin tosiaan mua pelotti, ahdisti ja itketti. Olin pitkään ihan lamaantunut ja oikein mitään valoa ei ollut tunnelin päässä, tai ainakaan mä en sitä nähnyt.
Tajusin silloin niihin aikoihin kunnolla että Jeesus rakastaa (kuka kuolisi toisen pelastuksen ja toivon puolesta jollei se olisi rakkautta?) mutta sen takia myös muut rakastaa, ”rakastamme koska meitä on rakastettu ensin”, rakkaus on annettu meille lahjana ja sitä kannattaa käyttää.
Tajusin että ollaan tarpeeksi, ei välttämättä jokaiselle ihmiselle niinkun voi miettiä että pidänkö minä kaikkia riittävinä, mutta toisaalta ollaan paras versio itsestämme koska ei ole toista ja siten ei ole ketään kehen verrata paitsi eilinen minämme. Toki tehdään vääriä valintoja, satutetaan toisia ja ollaan pahoja mutta uskon että ainakin Jumala rakastaa, ei syntiä eikä pahuutta vaan syntistä ja hän haluaa puhdistaa meidät ja antaa anteeksi jos vaan annetaan ja pyydetään.
Sen lisäksi että Jumala rakastaa niin meillä on kyllä ”suojelusenkeleitä” ihan ihmistenkin keskuudessa ja voidaan jokainen olla sitä jollekin ihan hymyn, pienen hyvän toivotuksen tai auttavan eleen kautta varsinkin kun tietää miten sellainen on ehkä joskus omaa elämää piristänyt.
Elämä on joskus hyvinkin vaikeaa ja julmaa kuten sanoit, mutta pimeimmässäkin tunnelissa pilkahtaa valo ja sitä kannattaa etsiä erityisesti kun himmeinkin valo loistaa kirkkaana tähtenä pimeydessä.
Apua kannattaa hakea ehdottomasti jos susta tuntuu tällaiselta, kuraattori tai koulupsykologi, MLLn apupalvelut, vanhemmat tai muu luotettava aikuinen ja tottakai ihan kädet ristiin ja sydäntä purkamaan, meitä kuullaan kyllä.
Älkää jääkö ahdistuksessa yksin koska apua on tarjolla kun sitä etsii ja jokaiselle on varmasti joku keino purkaa ahdistusta ja etsiä apua, joten älä luovuta! :)
Paljon siunausta ja tsemppiä sun elämääsi! Valitettavasti en ole yhtä taidokas kirjoittaja kuin sä, mutta toivon että tästä ymmärtäisi edes jotain?
Vaikka selvästi käytin esimerkkinä ja pohjana kristinuskoa niin se on tarkoitettu jokaiselle ja siinä on ihan perusasioita jotka on olemassa meidän kaikkien elämässä. :)
En ole koskaan tuntenut tuollaista surua/voimattomuutta, mutta minusta tuntuu silti pahalta puolestasi. Onko sulla kavereita tai kumppania tai vaikka ihan vanhempia joille voisit kertoa näistä asioista? Tuntuu ainakin minusta siltä että kärsit pahasta masennuksesta …johtuuko surkea olo jostain tietyistä asioista tai tapahtumista? Saattaa kuulostaa hieman lapselliselta mutta aivan tosissani haluaisin kuunnella mitä sulla on sanottavana ja antaa sitten pitkän halauksen, sillä se auttaa ainakin minua ja on auttanut ystäviä, jos ei lopullisesti niin sentään joksikin aikaa. Apua kannattaa kysyä esimerkiksi psykologilta tms, mutta kannattaa muistaa että masennus on sairaus ja siitä pystyy parantumaan kunhan hakee apua. Ystävä, perheet ja parisuhteet auttavat myös, mutta on ymmärrettävää että on vaikea tutustua uusiin ihmisiin tai pitää kiinni vanhoista jos on jatkuvasti masentunut olo. Mutta kannattaa muistaa että jos keskittyy olemaan ystävällinen ja iloinen muita ihmisiä kohtaan, alkavat he hakeutua seuraasi ja siitä saa uusia ystäviä tai jopa seurustelukumppanin. Tietenkin sinulla saattaa olla jo nämä kaikki, mutta sitä suuremmalla syyllä kannattaa ottaa kaikki irti heidän seurastaan, sillä se on avain parempaan mielentilaan ja jaksamiseen. Tsemppiä! :)
Minä rakastan sinua. Olet hyvä, vahva ja kyvykäs. Ryhdistäydy,elämä on ihanaa ja ihmeellistä! Kuulostan kukkaiskeijulta So What.
Olet TÄRKEÄ!
Ketään ei saisi haukkua sinua! Olet ihan yhtä tärkeä kuin muut. Olet ihana.
Muista myös se että suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu jos sen jakaa! Tsemppiä! Toivottavasti tämä auttoi edes vähän. OLET TÄRKEÄ! Kerro huolesi vaikka viestillä äitillesi/isällesi (jos sulla on kännykkää, ellei ole; lähetä/jätä lappu pöydälle. Minä rakastan sinua suuresti. Toivottavasti et jää surusi kanssa yksin!