En tiedä enää miten edes yrittää jaksaa…
Koulussa menee suht hyvin, mutta nyt mun äiti ”kiusaa” mua kotona…
Äiti keksii oikeasti päästään kaikkea mua vastaan ja mulla on täten koko ajan paha mieli… Esimerkiksi tänään istuin sohvannurkassa koneella rentoutumassa, kun äiti yhtäkkiä sanoo ”Sä vaan päivät pitkät istut siinä. Tuut koulusta, syöt ja meet siihen. Et liiku ollenkaan, sä vaan lihot!” Tästä mulle tuli tosi paha mieli, etenkin kun oon koko ajan laihtunut vähä kerrallaan JA mä pelaan päivittäin kolme tuntia koripalloa/teen muuta urheilua. :/ Äiti alkoi myös väittää että syön väärin koko ajan ja että mun pitäisi mennä ravintoterapeutille… Syön ihan oikein, se on monesti mulle sanottu koulussa/terkkarilla/muualla. Enkä syö edes paljoa, hädintuskin kahta ruokalusikallista ja se on äidin mielestä aivan liikaa, syön kuulemma kuin porsas. Sitten vielä se, kun ensin mulle sanotaan että ”Sun pitäisi olla enemmän kavereiden kanssa” ja sitten kun oon menossa esim. kaupungille niiden kaa VIETTÄÄ AIKAA niin äiti sanoo ”Sä meet vaan taas tuhlaamaan rahaa! Et muuten varmasit mee sinne kaupungille!” yms… :/
Äiti ärsyttää mua tahallaan, eikä tää oo vaan mikään murrosiän aiheuttama mielikuva, vaan ihan totta, äiti ärsyttää mua tahallaan, jotta alan varmasti huutaa (mulla on lyhyt pinna, jonka perin äidiltä) ja itkeä, sitten vähän ajan päästä äiti huutaa mulle että nyt lopeta se pillittäminen… Ja kun iskä tulee töistä, äiti menee valittamaan sille ”Mitä me tehdään ton tytön kaa, se on ihan kuriton, huutaa vaan päivät pitkät!” vaikka itse tahallaan pistää mut huutamaan kiusaamalla mua aroista asioista, joista en todellakaan halua puhua… Useasti käy myös niin että aamuisin äiti sanoo mulle ”Sun pitää oikeasti lopettaa toi sun käytös, iskä ei enää jaksa sua!” ja kun illalla kysyn iskältä tästä asiasta, iskä sanoo aina ”Ei se oo totta.” tai jotain muuta tuollaista. Iskä tietää että mulla on lyhyt pinna joten se ei silleensä ota mun ”raivareita” niin kammottavina ja osaa vältellä sellaisista asioista puhumista mistä en halua puhua, ja muutenkin se on mulle jotenkin läheisempi nykyään kuin äiti… Se tuntuu ymmärtävän mua paremmin, eikä oo koko ajan halveksumassa mua… Tuntuu kamalalta sanoa sitä että iskä on mulle läheisempi kuin äiti, mutta kun näin vain tuntuu olevan… :'(
Iskän kanssa ollaan asiasta puhuttu, ja iskä on puhunut äidille, mutta jotenkin äiti onnistuu kääntämään kaiken ”ylösalaisin” eli toisin sanoen mua vastaan, kuulemma MINÄ KEKSIN KAIKEN… En uskalla puhua muillekaan esim. isovanhemmille, tädille, kouluterkkarille yms, koska jos jouduttais äidin kaa keskustelemaan näistä asioista, äiti olis siellä missä puhutaan ihan silleen että joo tähän tulee muutos, mutta sitten sen jälkeen äiti huutaa mulle että ”Sie hankit meidät tällaseen ilman syytä! Et puhu meidän asioista kellekään, onko selvä?!” (on nimittäin kokeiltu kerran mun nuoruudessa)
Mua ei oo koskaan ahistanut näin paljoa kuin nyt, tai ollut näin paha olo kuin nyt… [osa tekstistä poistettu] Haluun välillä poist tästä maailmasta, mutta toisaalta haluan jäädä. En tiedä mitä mun pitää ajatella, kun tuntuu että vihaan mun äitiä, kun se ei oikeasti anna mulle rauhaa ja koko ajan ahdistelee…. :'( Auttakaa…
Moikka!
Kuulostaapa tosi kurjalta kuvailemasi tilanne kotona ja se, miten koet äidin kiusaavan sinua. Mahdotonta sanoa, miksi äitisi koettelee hermojasi enemmän tai vähemmän tahallaan. Yleensä vanhemman tekojen taustalla on loppu viimeksi kuitenkin hyvä tahto, mutta aina sitä ei ilmaista lapsen tai nuoren kannalta hyvällä ja perustellulla tavalla. Se, että urheilet noin paljon joka päivä koulun päälle, on todella paljon ja ansaitsisit saada lepoa! Oletko koskaan pystynyt kertomaan äidillesi, miksi koet tärkeäksi sen, että saat hengähtää sohvalla? Tietääkö hän, miten paljon teet ja ponnistelet?
Minusta olennaisinta on nyt se, että sinusta tuntuu pahalta. Se on asia, johon tulee tarttua ja miettiä, miten olosi saataisiin paremmaksi ja sinulle tunne siitä, että olet tykätty ja arvostettu kotona omana itsenäsi. Mietin, että jos koet välit ja yhteyden isään olevan tällä hetkellä parempi, voisitko keskustella hänen kanssa kahdestaan ajatuksistasi ja pahasta olostasi? Voisiko isäsi ottaa asian puheeksi äidin kanssa?
Toinen mieleeni tullut keino lähestyä äitiäsi, on kirjeen kirjoittaminen. Voisitko kirjoittaa kirjeen äidillesi, jossa kerrot miten koet hänen syytöksensä, moitteensa, kommenttinsa ja mitä ajatuksia ja tunteita se saa sinussa aikaan? Hyvä keino ilmaista itseään on olla sanomatta ehdottomia totuuksia toisesta, kuten ”sinä kiusaat minua”/”sinä haukut minua”, vaan kirjoittaa enemmin: ”minusta tuntuu siltä, kuin tahallaan ärsyttäisit tai kiusaisit minua”/”minusta sanasi tuntuvat pahalta ja tuntuu siltä, kuin aina haukkuisit minua..”. Jälkimmäisellä tavalla ilmaiset omia tunteitasi ja ajatuksiasi, joihin sinulla on täysi oikeus eikä niitä voi kukaan kiistää tai kieltää. Ensimmäisellä tavalla saa yleensä aikaan voimakkaamman vastareaktion ja toinen mene helpommin puolustukannalle, koska häntä ja hänen tekojaan/sanojaan sanoitetaan ulkopuolelta käsin. Siksi kannattaa ennemminkin puhua siitä, miltä ne toisen teot/sanat itsestä tuntuvat.
Voi, toivon, ettet satuta itseäsi, vaikka koet epätoivon ja pahan olon tunteita! Itsensä satuttaminen ei paranna oloa eikä muuta tilannetta. Se usein aiheuttaa huonon kierteen, josta voi olla tosi vaikea myöhemmin päästä irti. Ennemmin kannattaa pureutua siihen, miten tilannetta voisi ratkaista/helpottaa pysyvämmin keinoin.
Jaksa uskoa, että asiat kyllä muuttuvat! Haluan uskoa, että äitisi kyllä rakastaa sinua ja haluaa sinulle hyvää. Aina me aikuiset emme vain ymmärrä ja näe, miten väärin tai epäreilusti toimimme nuorta kohtaan, kun yritämme päsmäröidä.
Tsemppiä ja haleja!