Anteeks Milla (nimi muutettu)

Moi!
Oon neljätoista vuotias tyttö, joka on kesän jälkeen menossa kahdeksannelle luokalle ja mietin, olenko minä kiusaaja? Mulla itselläni on koulussa hyvin kavereita, vaikkei lähimpiä ystäviä kaikki olekkaan. Me ollaan heidän kanssaan koulussa just niitä tyyppejä, jotka eivät ole mukana siinä suurimassa massa rysässä ja ihan tykätäänkin olla hieman talka-alalla, vaikka tunnetaankin monia niistä ihmsistä siitä massasta, jotka ovat kaikki keskenään kavereita.

Mutta tässä mun omassa pienessä kaveriporukassakin jakaannutaan kaikki keskenämme pienenpiin porukoihin (meitä on seitsemän). Minä ja minun kaksi lähintä kaveria olemme todella läheisiä ja olemme tunteneet toisemme pitempään kuin muut kaverit siitä ryhmästä keiden kanssa hengaamme koulussa. Ja sitten on kaksi muuta tyyppiä, jotka ovat keskenään hyviä kavereita. Mutta olen huomannut, että kaksi meistä jää aina vähän pois porukasta, eivätkä he ole keskenään hyviä kavereita (Kutsutaan heitä nyt vaikka Kiiaksi ja Millaksi).

No Kiia tapasin vasta tämän vuoden alussa ja hän on super hyvä tyyppi, vaikka hänellä on rankka perhe ja kiusaamis tausta. En ole huolissani, että hän kokee minun kiusaavan häntä, sillä pystymme hänen kanssaan olemaan tosi rennosti ja meillä on monesti hauskaa, eikä hän ole sanonut mitään asiasta. Toinen asia on sitten Millan kanssa. Olen ollut Millan kanssa samalla luokalla ensimmäiseltä luokalta asti ja päädyimme yläkoulussakin nyt samalle luokalle. Milla on huippu tyyppi, ja hän tykkää olla omissa oloissaa, mutta minusta on alkanut tuntua, että olen alkanut edesauttaa hänen yksinäinsyyden tunettaan ja tällä tavoin kiusaamaan häntä.

Milla on huikea tyyppi, mutta hän jää usesti keskustelujen ulkopuolelle, mikä selkeästi harmittaa häntä. Myös ryhmätöissä, alan liian helposti keskustelemaan ryhmän toisen osapuolen kanssa niin, että hänen sanansa jäävät välistä. Hän on myös jäänyt ulkopuolelle monissa koulun ulkopuolella järjestetyistä hengaamisista (esim shoppailu reissut). Enkä ole KOSKAAN yrittänyt syrjiä häntä, mutta kun olen alkanut miettimään asiaa nyt vähänajan sisältä olen tajunnut, että olen tehnyt tiedostamatta jotakin mikä on varmaan satuttanut häntä. Ja tiedän että hän on ollut osana tosi toksisia kaverisuhteita, joissa hänen ulkonäköään ollaan esim komentoitu ja häntä ihmisenä arvosteltu ”vitsillä” ennen kuin hän alkoi hengaamaan minun ja muiden kavereiden kanssa. Joten ymmärrän, että pienikin viittaus siihen suuntaan, että jättäisin häntä ulkopuolelle, vaikkei olisi missään nimessä tarkoitus saattaa tuntua hänestä jo tosi pahalta ja luoltaan työntävältä.

Olen yritäänyt korjata asiaa ja osoittaa hänelle, että välitän hänestä ja että hän aina tervetullut luokseni jos on tarve, mutta lukuvuoden viimeisinä kuukausina se osoittautui todella vaikeaksi, sillä hän selkeästi vältteli seuraani ja hakeutui omaan seuraansa. Huomasin myös ettei hän tullut enään ruokailuun ja kuunteli paljon musiikkia, jonka hän on aikaisemmin kertonut helpottavan ahdistusta. Olin todella huolissani hänestä. Yritin tällöin asiasta kysellä ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun Milla antoi minulle mahdollisuuden ymmärtää omia huonoja tekojani. ”Nokun en tiiä, mulla on vaan sellanen tyhjä olo, ku tuntuu ettei oo ketään oikeen ympärillä” Ne olivat hänen sanansa kun puhin hänen kanssaan. Olen itse todella huono reagoimaan kyseisiin tilanteisiin joten annoin hänelle vain todella huonon ja lyhyen vastauksen.

Tuohon aikaan olin itse myös todella väsynyt, joten toisten ihmisten huomioon ottaminen oli vain ohimenevä seikka, kun yritin työstää viimeisiä koulujuttuja valmiikski, samalla nukkuen yöni huonosti. Jälkeen päin mietittynä en olisi voinut Millalle huonommin tehdä. Samaan aikaan tiesin että minun olisi pitänyt tehdä jotai, sillä läheismmät kaverini alkoivat juoruilla hänestä, jota sattui kuunnella, mutta minulla ei ollut jaksamista tai auktoriteettia sanoa heille vastaan. vastasin yleensä heille vain että : ”No Milla on mun kaveri” ja siihen oma osani keskustelusta jäi.

Nyt kesäloman alettua en jutellut hänen kanssaan ollenkaan ja vietin alkuun suurimmat osat päivistä yksin sängyssä maaten ja keräten itseäni. Yhtenä päivänä huomasin Millan laittaneet viestiä. Hän oli kysynyt että olisinko voinut olla hänen kanssaan sinä päivänä. Vastasin hänelle vain ”juu syön eka”. En ollut aikeissakaan syödä, yritin vain pelata lisää aikaa, jottei minun tarvitsisi tavata ketään, mutta sitten oli kulunut kaksi tuntia, jonka jälkeen sain häneltä pettyneen viestin ” Sano vaa ettet haluu olla mun kanssa, ei tarvii laittaa toista odottaa kahta tuntia” Minusta tuntui Millan puolesta tosi pahalta. Ei minun ollut tarkoitus olla vastaamatta. Pyysin häneltä (hieman kuvasti) anteeksi, johon hän ei vastannut.

Hengasin kuitenkin hänen kanssaan eilen. Kävimme kirjastossa, koska tykkäämme molemmat lukea, ja vietimme mukavan päivän. Kun kerroin tapaamisesta toiselle hyvistä ystävistäni hän vastasi vain (TODELLA SARKASTISESTI) että: ”Joo o, no oli varmaa tooosi kivaa, mun mielestä se on kyllä vähän no… (tarkotti jotain ilkeetä)” ja muita kommenteja. Olin vain hiljaa, ja eikös hiljaa oleminen tarkota et hyväksyy asiat? En tiiä. Tuntuu pahalta kun en sanonut mitään.

Mulla on pään sisällä nolla toleranssi kuisaamiselle ja muulle syrjinnälle, mut oon alkanut miettiä, etten ehkä oo pystynyt noudattamaan mun omia ohjeita niinkuin oon aikasemmin ajatellu et pystyisin. Oon ollu liian sokee huomatakseni oman käytökseni. Mua pelottaa, että mut leimataan kiusaajaks, tai ehkä oon sitä ollu vähän aina. Mut enemmän mua pelottaa että oon satuttanut toista ihmistä niin, että sitä inhottaa olla enään ihmisten seurassa, jotka kaiken tän jälkeen kehtaa kutsua itseään sen kavereiks (tarkotan tällä itseäni ja muita mun kavereita). Kukaan ei ansaitse kiusaamista, niin mä oon aina sanonut ja tuun aina sanomaan mun kuolin päivään saakka, mut mua jotenkin oksettaa se, miten inhottava ihminen oon ollut tietämättäni. On aina yrittänyt olla hyvä sille, en ikinä satutais sitä tahalteni. Oon ollut hiljanen (tai en aina ees niin hiljanen) hyväksyjä. Nyt en saa tätä ajatusta pois. Haluasin kysyy siltä, mutta samaan aikaan en uskalla, koska pelkään että saan vastauksen, joka vahvistaa sen, että oon ollut jotain ihmistä kohtaan täys ***. Oon nyt ottanut tavoitteekseni, puhuu mun omien moraalien puolesta, ja yritää parhaani saada Millan takasin, vaikka tiiään ettei edes kerran rypistetty paperi tuu koskaa palaa entisellee. Toivon ettette nyt oikeesti ajattele että oon ihan hirvee ihminen, tai pakkohan ihmisen kuka kehtaa kiusata toista olla edes hieman huono ihminen. Tarviin vastauksen:Kiusaanko? Mitä voin tehä, että saisin Millan tuntee olonsa paremmaks? Onks tää jotenki ylireagoiontia? Miten pystyn enää elää itteni kanssa, jos oon nyt oikeesti kiusannu?