En varmaan edes aio lähettää tätä(turha haaskata muiden aikaa tämän turhuuden lukemiseen), mutta harjoittelen nyt kuitenkin kirjoittamista. Mua stressaa kaikki koulutyöt varsinkin nyt, kun pitää saada hyvät arvosanat päättötodistukseen. Tuntuu vaan, etten jaksa enkä ole vanhempieni odotusten arvoinen(siis etten pääse niihin lukiohin, joihin he patistavat minua). Vanhemmillani on niin korkeat odotukset. En vain yksinkertaisesti enää jaksa! Mietin monesti päivässä, olisiko vain helpompaa olla opiskelematta ja suoriutumatta arjesta, koska eihän tulevaisuutta ole! Maailman tilanne näyttää jo siltä (luen lähes joka päivä uutisia), että kaikki on pian ohi. Kohta kaikki kuolevat tai saavat elinikäiset traumat. Olisiko vain helpompi välttää se kaikki tuska ja lähteä maailmasta ennen kuin se alkaa?! Mulla ei ole edes paljoa kavereita ja mut voi korvata kenellä tahansa. Ehkä mun ainoalle kaverille (, joka ei ole mulle riittävän läheinen(haluaisin, että olisi)) tekisi parempaa hankkia joku mua paljon parempi ystävä ja viettää sitten sen kanssa aikaa. Mulla on paljon sisaruksia perheessä, joten en olisi suuri menetys mun vanhemmille. Muutenkin mun keho on jo pilalla, koska aloitin viime vuonna v!!ltelyn. Kaikki varmasti arvioivat mut nyt ja tulevaisuudessakin jälkien perusteella. Eikä lähes ketään, joka on nähnyt ne jäljet, ole kiinnostanut tai kysynyt, onko kaikki hyvin. Vanhemmilta olen salannut sen täysin ja valehdellut kaikenlaista. En tiedä, onko huolestuttavaa vai vain hyvä asia, etten ole pystynyt itkemään pitkiin aikoihin? Lisäksi koen itseni varsin rumaksi, lihavaksi, ja haluaisin syöm!shäiriön. Mun yhdellä luokkalaisella on se ja olen varmaan saanut häneltä vaikutteita. Nähdessäni hänet ruokailussa olevan syömättä minulle tulee paha mieli. Pelkään, että hänkin on ehkä sortunut v!!ltelyyn minulta saamistaan vaikutteista, koska hän kysyi minulta joskus, miksen käytä T-paitoja ja päätteli siitä, että v!!ltelen ja nyt koen syyllisyyttä siitä, että hän on kai aloittanut sen (onneksi varmaan lievemmin). Haluaisin kostaa tämän vahvasti itselleni. Levitän vain pahaa ympärilleni eikä minusta tule koskaan hyvää ihmistä. Mua alkaa masentaa myös silloin, kun mun äiti puhuu sen masennuksesta ja muista huolista mulle. Nyt varmaan tähän viestiin vastataan, että: ”Puhu jollekin luotettavalle aikuiselle!” mutta en halua olla vaan lisää taakaksi mun vanhemmille. Enkä myöskään mun luokanohjaajalle (en tiedä, miksi mutta mä pelkään sitä(ehkä siksi, että se otti mut puhutteluun ja halusi puuttua mun hänelle kuulumattomiin asioihin)en vaan tykkää siitä). Enkä halua myöskään mennä millekään kuraattorille tai psykologille, koska mun sisarukset kiusaisi siitä ja koulussa kysyttäisiin myös. Enkä halua mennä sinne myöskään siksi, että mun luokanohjaaja ehdotti sitä! Ehkä jokin positiivinen asia tähän tekstiin, ettei tämä ole pelkkää turhaa valitusta? Aloitin kesällä oman musiikin säveltämisen! Vähän aikaa sitten sävelsin kappaleen, joka kertoo sisäisistä kyyneleistä ja muusta surusta. Toisaalta haluaisin, että joku kuulisi sen ja voisi antaa siitä rakentavaa palautetta, koska kappaleeni ovat vielä aika alkeellisia ja huonoja ja ilman laulua. Minulla ei ole vain ketään, jolle voisin antaan sen kuunneltavaksi (en siis uskalla antaa sitä läheisilleni)… En tiedä, onko normaalia, että näkee kaikki muut niin ihanina, parempina ja täydellisinä, mutta itsensä näkee niiden vastakohtana. Anteeksi tämä kirjoitustyyli! Ai niin, olen tällä nettisivustolla uusi, joten en oikein tiedä, miten nämä kaikki asiat toimii! Pitääkö tämän keskustelun viesteihin vastata, jos sellaisia tänne tulee? Tallentuuko tämä viesti mitenkään tänne tai jotain? Ja tämä luomani keskustelu tuntuu turhalta riesalta. En ole koskaan kertonut ajatuksiani kenellekään tai muuta vastaavaa. Ei ole pakko käyttää vähäistä aikaanne vastataksenne tänne tai lukeaksenne tätä. Viekää apu sitä oikeasti tarvitseville! En ole tärkeä!
Hei ”Mustien siipien alle kätkeytyen….”,
Olen tosi iloinen, että päätit lähettää viestisi, vaikka pohditkin, ettet lähettäisi. Viestisi ei missään nimessä ole riesa, vaan juuri tätä varten tämä keskustelupalsta on. Sinun asiasi on tärkeä! Mainitsitkin, että harjoittelet nyt kirjoittamista ja oletkin viestissäsi osannut purkaa ajatuksiasi tosi monipuolisesti ja taitavasti. Viestistäsi voi olla myös vertaistukea muille nuorille, jotka kamppailevat samankaltaisten ajatusten kanssa.
Sinulle tuntuu tulevan tällä hetkellä monesta suunnasta taakkaa harteillesi. Silloin ei ole mikään ihme, jos meinaa väsyä ja voi huonosti. Oletkin tässä viestissäsi hyvin avannut, mitä kaikkea mielessäsi on tällä hetkellä. Kirjoitit koulustressistä ja vanhempien odotuksista sekä siitä, kuinka tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Ymmärrän, että uutiset ja maailman tilanne voivat huolestuttaa. Uutisissa usein helposti korostuvatkin huonommat uutiset, vaikka maailmassa kuitenkin tapahtuu paljon hyviä asioita ja haasteidenkin eteen tehdään töitä.
Viestistäsi välittyy se, että et koe sinua pidettävän arvokkaana ja tärkeänä. Kun mieli on synkkänä, niin silloin voi myös oma olo olla arvoton. Tästä olosta huolimatta sinä olet tärkeä ja arvokas. Olet varmasti vanhemmillesi ja sisaruksillesi tärkeä sekä sinussa on varmasti paljon sellaisia asioita, mikä tekevät sinusta hyvän ystävän. Ansaitset ympärillesi ihmisiä, jotka välittävät sinusta.
Oli huolestuttavaa kuulla, että et jaksaisi olla olemassa, olet viillellyt sekä sinun on hankala olla kehossasi ja haluaisit syömishäiriön. Uskon, että moni viiltelevä nuori saattaa pohtia, mitä muut ajattelevat jäljet nähdessään. Et siis varmastikaan ole yksin näiden ajatusten kanssa. Jäljet eivät kuitenkaan määrittele sinua ihmisenä.
Saan sinusta viestisi pohjalta vaikutelman, että olet empaattinen nuori, joka välittää myös muista. Oli ikävä kuulla, että kaverillasi on syömishäiriö ja nyt epäilet hänen ehkä viiltelevän. Oli kurja lukea, kuinka koet syyllisyyttä tästä ja haluaisit kostaa itsellesi. Viiltely on valitettavan yleistä ja emmekä koskaan voi tietää, mitä kaikkea jonkun elämässä tapahtuu. Vaikka voitkin huonosti, niin se ei tee sinusta huonompaa ihmistä, eikä se ole sinun vikasi, jos jollakin toisella on myös vaikeaa.
Ihmiset reagoivat eri tavoin huonoon oloon, joku voi olla esimerkiksi itkuinen usein ja joku toinen ei taas pysty itkemään. Kuitenkin aina huonoon oloon, itsetuhoisiin ajatuksiin ja itsensä satuttamiseen tulisi aina saada apua. Tästä päästäänkin tähän, mitä arvelitkin, että saat vastaukseksi. Vaikeuksien kanssa ei pidä koskaan jäädä yksin, vaan juurikin olisi tärkeää hakea tukea joltakin luotettavalta aikuiselta. Ymmärrän kuitenkin, että se on helpommin sanottu kuin tehty.
Uskon, että vanhempasi haluaisivat tietää, mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu. Miltä sinusta tuntuu ajatus, että kertoisit heille esimerkiksi siitä, kuinka heidän odotuksensa tuovat sinulle paineita tai kuinka sinua alkaa masentamaan, kun äitisi puhuu sinulle masennuksestaan ja huolistaan? Joskus aikuisillakin on huolia, mutta lasten ei niitä kuuluisi ottaa kantaakseen. Aikuisilla on usein erilaisia keinoja huolehtia omasta voinnistaan ja he usein jaksavat eri tavalla vastaanottaa myös lastensa huolia.
Kaikista tärkeintä on, että puhuu sellaisella aikuiselle, kenet itse kokee turvalliseksi ja luotettavaksi. Oli kyseessä sitten oma vanhempi, joku muu läheinen tai koululta joku työntekijä. Jos luokanohjaajalle ei tunnu hyvältä puhua, niin tuleeko sinulle mieleen jotakin toista sellaista aikuista, kenelle puhuminen voisi olla helpompaa?
Myös mainitsemasi kuraattori ja psykologi ovat koululla nuoria varten, eikä siinä ole mitään hävettävää käydä heille juttelemassa. Heidän luonaan käy paljon nuoria erilaisilla asioilla ja myös sinun asiasi on sellainen, jossa he voisivat osata tukea sinua. Ymmärrän kyllä, että sitä helposti miettii, mitä muut ajattelet tai sanovat. Olisi tosi tylsää, jos sisaruksesi siitä kiusaisivat – eihän se ole mikään kiusaamisen aihe, vaan itseasiassa tosi hieno asia, jos hakee apua. Koululla sinun ei myöskään tarvitse kertoa asiasta sen enempää, vaikka ymmärrän kyllä, että se voi tuntua epämukavalta, jos joku kysyy asiasta.
Vaikka nyt asiasta puhuminen jollekin sinua lähellä olevalla aikuiselle tuntuu vaikealta tai mahdottomalta, niin muista olla ylpeä siitä, kuinka olet nyt kirjoittanut tästä asiasta. Ajatuksien ja tunteiden purkaminen kirjoittamalla on jo tosi iso askel.
Jos haluat harjoitella lisää asiasta puhumista, niin voit myös soittaa meidän ilmaiseen Lasten ja nuorten puhelimeen (116 111), tulla chattiin juttelemaan tai kirjoittaa nettikirjeen. Yhteydenotot ovat täysin anonyymejä ja luottamuksellisia, emme siis tiedä kuka sieltä ottaa yhteyttä. Voit kertoa juuri sen verran kuin haluat ja lopettaa yhteydenoton milloin tahansa. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/
Nuorten tukilinja päivystää samassa numerossa (116 111) joka arki-ilta klo 20-24. Voit myös varata soittoajan MLL:n työntekijälle soittamalla Tukilinjalle tai voit kysyä soittoaikoja nettikirjepalvelumme kautta. Lisätietoa löydät täältä: https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/nuorten-tukilinja/
Olipa mahtavaa kuulla, kuinka olet aloittanut kesällä musiikin säveltämisen ja tuo vähän aikaa sitten säveltämäsi aihe kuulostaa tosi koskettavalta. Toivottavasti musiikin säveltäminen tuo sinulle voimia ja omalta osaltaan auttaa myös purkamaan vaikeita tunteita. Ehkä jossakin vaiheessa uskallat antaa kappaleesi jollekin kuunneltavaksi!
Hienoa, että olet löytänyt tänne Nuortennettiin ja päätit kirjoittaa tämän viestisi. Koin sinulle vastaamisen tärkeänä ja olen iloinen, että uskalsit kirjoittaa. Voit itse päättää vastaatko tähän vai et.
Näet muissa ihmisissä paljon hyvää ja toivon, että ajan kanssa alat näkemään myös itsessäsi näitä samoja asioita, sillä niitä sinussa on, vaikka nyt et niitä näekään. Vaikeuksista huolimatta sinä olet arvokas ja tärkeä! <3
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Kiitos vastauksestasi! Tuntuu sillein hyvältä, että edes joku viitsii vastata tähän keskusteluun ja tsemppaa mua…. Siis tämänkin viestin kirjoittaminen tuntuu sillein toisten ajan tuhlaukselta, mutta kirjoitanpa tämän kuitenkin, koska se helpottanee oloa….
Onko muuten ok huutaa omalle noin 12-vuotiaalle lapselleen että: ”Muuta pois!”? Tai sanoa, että hän on ainoa syy siihen, miksi perhe on hajoamassa!?
Eikö se vaikuta itsetuntoon tai jotain? Tai tuo itsetuhoisia ajatuksia?
Tai ainakin mulle tuli, kun mun isä huusi mulle noin pari tai muutama vuosi sitten. Tai siis siitä lähtien olen alkanut ajattelemaan yhä useammin, että olisi parempi, jos olisin kuollut. Lisäksi aloin silloin piilottamaan tunteitani ja vähän alle vuosi sitten lopetin itkemisen. Sitten niitä piilotettuja tunteita aloin purkamaan noin vuosi sitten itseeni v!!ltelemällä ja helpottamaan tuskaa. Olenko mä oikeasti ollut vaan ainut syy siihen, kun meidän perheellä meni huonosti ja se oli hajoamisen partaalla? Tai siis ymmärrän, että olin silloin hankala ja ärsyttävä, mutta eikö se kuulu siihen ikään? Muistan sen, kun mulle huudettiin,[osa tekstistä poistettu] tai jotain vastaavaa. Siitä lähtien mä oon tuntenut itseni arvottomaksi ja riesaksi. Jos mä kerran oon niin katastrofimainen ja arvoton, niin miksi se ei vaan ole hankkiutunut musta eroon? Tän asian ajatteleminen sekä kirjoittaminen ahdistaa mua enkä ole koskaan puhunut siitä kenenkään kanssa. Miksi päähän jää melkeinpä vain huonoja muistoja? Mutta entäpä jos mä olen aina ollut vain taakka mun perheelle, ja mun isä sanoi sen vain rehellisesti? Olisiko vain parempi kaikille, jos olisin kuollut? Ansaitsenko edes elää?
Moi!
Se tuntuu nyt ylitsepääsemättömältä ja suren minäkin toki noita aika usein. Joskus päivittäin.
Muista silti ettei edessä olevat vaikeudet tarkoita automaattisesti kuolemaa ja kärsimystä. Joskus haasteet voivat tuoda ihmiset yhteen ja tehdä kaikista vähän onnellisempia kun uhasta on selvitty. En väitä etteikö elämä olisi ajoittain aika vaikeaa mutta se ei ole pelkästään sitä.
Välität selvästi läheisistäsi ja niin minäkin. Olisin ainakin itse vähän vähemmän ahdistuneempi jos haluaisit olla mukana tekemässä maailmasta omalta osaltasi vähän parempaa, päivä päivältä? En halua luovuttaa maailman enkä sinun suhteesi. Anna itsellesi ja meille mahdollisuus?
Pakko sanoa, että viestisi todella kosketti. Kirjoitat todella hyvin, älä missään nimessä lopeta sitä! Kirjoittaminen on huikea voimavara.
Samaistuin moneen kertomaasi asiaan. Sinulla taitaa olla aika yksinäinen olo? Ulkopuolisuuden kokeminen on tosi tavallista, mutta se on rankkaa, ei käy kieltäminen. Uskon kyllä, että sinulla on täysi mahdollisuus löytää ihmissuhteita, joissa sinulla on hyvä olla, tai syventää niitä, jotka sinulla jo on. Et ole missään nimessä vaivaksi, etkä yhdentekevä. Muiden ongelmat eivät ole sinun syytäsi, etkä voi kantaa koko maailman taakkaa harteillasi.
Jo se, että kirjoitat noin hyvin, kertoo siitä, että sisäinen maailmasi on todella kiinnostava. Toivon, että uskaltaisit avata sitä edes jollekin.
Toivottomuudesta käsin maailmaa katsoo kuin mustan harson takaa. Kaikki näyttää hämärältä ja tummalta. Se harso on kuitenkin mahdollista ottaa silmiltä pois sumentamasta. Maailmassa on muitakin värejä kuin harmaan sävyt. Kauneutta on joka paikassa.
Toivottavasti edes tekemäsi taide tuo sinulle hieman uskoa kauneuteen. Värit eivät katoa ikuisiksi ajoiksi, ne palaavat kyllä. Sitä odotellessa anna itsesi kokea mitä koet, tulevaisuuden sinä katsoo sinua ihaillen kun olet kulkenut tämän kaiken läpi.
Hei Mustien siipien alle kätkeytyen….
Olipa hienoa, että jälleen jaksoit kirjoittaa ja toivon, että tänne kirjoittaminen keventää ja helpottaa oloasi. Olet löytänyt juuri oikeaan paikkaan, täällä voi rauhassa ja turvallisesti kirjoittaa ja kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan. Meistä kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin ja vaikka apua ja tukea ei löytyisikään omasta lähipiiristä, aina löytyy aidosti välittäviä aikuisia, jotka haluavat tukea ja auttaa.
Pohdit viestissäsi, onko isäsi käytös ja puheet sinua kohtaan olleet ok. Vastaan että ei ole. Kukaan lapsi ei ansaitse sellaisia satuttavia sanoja, joita olet joutunut kotonasi kuulemaan. Kukaan lapsi ei ole myöskään syypää aikuisten ongelmiin. Kuten itsekin fiksusti kirjoitat, jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus tunteisiin ja niiden näyttämiseen, olivat ne kuinka hankalia tahansa. Jos aikuisilla on itsellä paha olla, on heidän velvollisuutensa hakea itselleen apua eikä purkaa sitä lapseen.
Toivon, että kotitilanteesi on helpottanut noista vuosista mutta sanat ja muistot satuttavat edelleen, ja siksi on tärkeää, että tuot ne päivänvaloon, etkä jää niiden kanssa yksin.
Jatkathan tänne kirjoittamista tai halutessasi voit myös kirjoittaa meille nettikirjeen, jossa voimme jatkaa kirjeenvaihtoa pidempäänkin! Lisäksi meillä on Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin lisäksi mahdollista varata aika chat-keskusteluun etukäteen, senkin voi käydä nimettömästi ja luottamuksella. Jos vapaita aikoja ei ole tarjolla, voit kirjoittaa meille nettikirjeen ja varata sitä kautta ajan! https://lasten-ja-nuorten.kirjepalvelu.mll.fi/
Voimme jatkaa yhdessä tilanteesi pohtimista ja etsiä niitä keinoja, joilla saisimme olosi helpottumaan. Olemme täällä sinua varten <3
Lämpimin halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Moi Mustien siipien alle kätkeytyvä.
Ei todellakaan saisi sanoa minkään ikäiselle lapselle tuollaisia ”muuta pois” tai että kaikki muka sinun vikaasi.
Vaikka lapsella olisi haasteita tai vaikka mt/nepsyjuttuja niin se EI oikeuta tuollaiseen käytökseen sinua kohtaan. Tuollaisesta tulee varmasti tosi huonot olot mutta nyt on menty sanomaan todella raskaita asioita.
Tämä on yksi niistä harvoja hetkiä kun voin sanoa että parempi olla kuuntelematta tuollaisia. Joskus ihmiset sanovat asioita tarkoittamatta niitä mutta kuvaamasi jutut kuuluvat sellaisiin mitä ei koskaan kuuluisi sanoa toiselle. Ei koskaan. En voi sanoa mitä siellä on tarkoitettu mutta se on ollut silti sinua kohtaan väärin.
Minullakin on juuri nyt yksi läheinen ihminen jolle on taidettu sanoa jotain samanlaista. Hän jotenkin uskoi sen ja pitää itseään nyt tosi huonona. Hän on minulle rakas kuten sinäkin varmasti monelle mutta en tiedä pystyykö minun läheiseni tai pystytkö sinä luottamaan siihen?
Että elämässä saa olla vaikeaa eikä se tarkoita etteikö silti ansaitsisi rakkautta.
Olen tosi pahoillani että olet joutunut kokemaan tuollaista, kyllä se varmasti on sattunut ihan hirveästi tuollaista kuulla.
Kirjoittelen tässä taas ja mietin jälleen, lähettäisinkö tämän viestin vai en? Aina viestin lähetettyäni alkaa hieman tai hieman enemmänkin ahdistamaan, koska koen tuhlaavani toisten aikaa taas mitättömiin asioihini. Tässä on kuitenkin vähän kysymyksiä, joita olen pohdiskellut. Miksi pikkuveljeni hakee huomiota vanhemmilta sanomalla ääneen itsetuhoisia asioita? Vaikka hän on tuonut ilmi, ettei oikeasti ajattele niin ja sanoo sanoneensa niitä vitsillään, jotta saisi huomiota, niin miksi hän jatkaa sitä? Sitten mun äiti aina sanoo toimittavansa hänet jonnekin psykiatriseen hoitoon, jos hän jatkaa sitä. Tuo siis tarkoittaa myös, että niin kävisi mullekin, jos kertoisin, mitä ajattelen ja teen itselleni. Haluaisin vain jonkun luotettavan, empaattisen aikuisen, jonka puoleen kääntyä vaikeina aikoina. Kun menin harrastuksiin aloitettuani viiltelyn ja ohjaajatkin näkivät ne jäljet, ei lähes kukaan välittänyt. Harrastuksissani, joissa ollaan lyhythihaisella paidalla, ohjaajat näkivät ne haavat, jotka olivat ilmestyneet käteeni. Sitä jatkui koko loppu lukuvuodenkin eikä lähes kukaan välittänyt. Vain yksi kysyi niistä seitsemästä ohjaajasta muutaman kerran ja kadun, etten kertonut totuutta ja ottanut mahdollista apua vastaan. Siitä nouseekin kysymys: Pitääkö aikuisen puuttua nuoren mahdolliseen viiltelyyn? Jos näkee nuoren tulevan harrastukseen joka viikko kädet haavoilla, pitääkö aikuisen silloin kysyä, onko kaikki hyvin tai jotain muuta? Pelkkä ”mitä kuuluu?” on mielestäni vain kohteliaisuudesta kysytty kysymys, johon voi vastata vain ”hyvin”. Nyt toivoisin, että se sama henkilö, joka kysyi niistä mun haavoista multa kysyisi uudelleen. Kenties tällä kertaa uskaltaisin kertoa? Olen miettinyt myös, mitä koulussa opettajan kuuluu tehdä, jos näkee nuoren viiltelevän? Meneekö siitä automaattisesti viesti kotiin tai käynti psykologille? Voiko opettajalle kertoa viiltelystä ilman, että siitä menee tieto jonnekin eteenpäin? En varmaan itse kyllä aiokaan kertoa siitä, mutta mietin vain, jos joku näkisi käytävällä.
Olen myös miettinyt, onko normaalia ajatella lähes päivittäin tai monta kertaa päivässä jotain itsetuhoista? Mietin monesti [osa tekstistä poistettu] Nyt kuitenkin ukkini kuoltua muutama päivä sitten näen, miten kuolema vaikuttaa koko perheeseen. Hän kuulemma kertoi nähneensä valoa ja pääsevänsä tuskistaan, kun hengitys katkeili. Nyt hän on lähtenyt taivaaseen ja päässyt tuskistaan lopullisesti. Kenellekään en vielä ole kertonut, että sävelsin hänelle kappaleen. Miten musiikkiin pystyy purkamaan niin paljon tunteita? En edes itkenyt, kun sain tietää ukkini poismenosta. En tiedä, olenko sittenkin tuon perusteella tunteeton? Vai pystyinkö vain purkamaan kaikki tunteeni ja ajautkset kuolemasta siihen kappaleeseen? Ehkä kuitenkin sisälläni kalvaa vieläkin hänen kuolemansa.
Tässä vielä erittäin outo kysymys: Onko normaalia, että yläasteikäinen kiipeää puihin? Itse siis tykkään tehdä sitä ja tänäänkin kiipesin melkein vanhan männyn latvaan. Ohikulkijat varmaan miettivät, että mitä ihmettä? Ei kukaan kaverini halua kiivetä puihin, koska se on lapsellista, joten kiipeän yksin. Se on vain niin ihanaa, kun tuntee, kuinka puu huojuu tuulessa ja kuinka jännittää kiivetä yhä korkeammalle. Sieltä on myös niin hienot maisemat ja se vapauden tunne. Niinpä mietin, onko tämä hullua? Ja kiitos jo aiemmista vastauksista!
Hei Mustien siipien alle kätkeytyen….
Kiitos kun kirjoitit jälleen tänne Nuortennettiin! Tiedäthän, että ajatuksesi ja kirjoituksesi ei ole muiden ajan hukkaamista, päinvastoin on hienoa huomata, että tänne kirjoittaminen ehkä helpottaa oloasi. Samalla myös kirjoituksesi saattaa auttaa jotain toista samassa tilanteessa olevaa nuorta. Kiitos siis, kun kirjoitat <3
Esität muutaman kysymyksen, joihin yritän vastata parhaani mukaan. Aluksi pohdit pikkuveljesi vitsailua itsetuhoisista ajatuksista. On varmasti satuttavaa, että perheessä vitsaillaan asialla, joka koskettaa sinua hyvin henkilökohtaisesti ja jonka kanssa joudut elämään tällä hetkellä. Voisiko perheenjäsentesi asenne muuttua, mikäli tietäisivät sinun voinnistasi? Mielestäni on täysin ymmärrettävää, että kaipaat ymmärtävää ja empaattista aikuista tueksesi, toivon että löydät sellaisen piakkoin.
Kerrot myös, ettei lähes kukaan kiinnittänyt jälkiisi huomiota harrastuksissa yhtä ohjaajaa lukuun ottamatta. Kerrot nyt katuvasi, ettet kertonut hänelle silloin voinnistasi rehellisesti. Voisiko tässä olla se empaattinen aikuinen, jonka puoleen voisit kääntyä? Ja kyllä jokaisen aikuisen kuuluisi puuttua, jos näkee lapsen tai nuoren voivan niin huonosti, että satuttaa itseään. Jos aikuinen ei itse löydä sanoja, pitäisi asia saattaa sellaisen aikuisen tietoon, kuten esimerkiksi koulussa terkkari tai psykologi, jotka osaavat auttaa oppilaita juuri tällaisissa asioissa. Jutellessasi asiasta voit aina myös pyytää, ettei asiasta kerrottaisi vanhemmillesi, vaan että asia jäisi teidän väliseksenne.
Pohdit, onko normaalia, että itsetuhoiset ajatukset pyörivät mielessä päivittäin. Itsetuhoiset ajatukset ovat aina huolestuttava merkki ja oire vakavasta pahasta olosta ja ahdistuksesta, johon tarvitsee ehdottomasti apua. Kuvailemasi itsetuhoiset tilanteet, jotka jouduin poistamaan tekstistä, herättää minussa suuren huolen voinnistasi. Ethän jäisi yksin ajatustesi kanssa!
Osanottoni ukkisi poismenon takia. Meistä jokainen suree omalla tavallaan ja kuulostaa kauniilta tavalta, että olet säveltänyt musiikkia ukillesi ja sitä kautta käsittelet myös omaa menetystäsi ja suruasi. Tunteet ja itku tulevat sitten kun on sen aika, sinussa ei ole mitään vikaa, muistathan sen!
Ja lopuksi, voi kunpa useampi meistä uskaltaisi olla rohkeasti oma itsensä kuten sinä ja kiivetä puuhun, kun siltä tuntuu! Liian monet meistä kiinnittävät huomionsa muiden mielipiteisiin, kun tärkeintä olisi juuri ajatella mikä saa itsensä hyvälle mielelle ja hymyilemään. Pidäthän kiivetessäsi kuitenkin tiukasti kiinni ja pysy muutenkin turvassa <3
Aurinkoisia syyspäiviä sinulle toivotellen,
Lasten ja nuorten puhelimen päivystäjä
Näköjään taas kirjoittelen tänne…
Näin tänään mun ystävällä viiltelyjälkiä sen kädessä. Mitä teen?! En ole läheisin ystävä hänelle ja koen tämän omaksi viakseni. Pystynkö auttamaan häntä? Ja miten? Toivon, että hän on hakenut tai saanut itselleen jostain apua, mutten ole varma. Ja koska en ole hänelle se läheisin ystävä, en tiedä miten osoittaisin hänelle minun välittävän hänestä ja olemaan tukena. Hän on ollut monesti tunneilta pois, koska on ollut kuulemma terveydenhoitajalla tai jossain lääkärissä. Kun yritin udella häneltä, että mitä siellä tehtiin, hän ei paljastanut mitään. Haluaisin tietää, saako hän apua ongelmiinsa, koska en halua, että hän voi huonosti, kuten minä. Lisäksi mulle tuli halu satuttaa itseäni entistä enemmän ja syvemmin, koska tämä on vikani. Luin siis jostain netistä, että jotkut saattavat aloittaa viiltelyn, jos näkevät muilta esimerkkiä, joten tuon perusteella tämä on täysin minun vikani. En voi satuttaa itseäni nyt näkyvästi kuukauteen, jotta jäljet ehtivät parantua ennen esitystä ja kenraaliharjoitusta. Miten voin satuttaa itseäni ilman, että siitä jäisi jälkiä? Onneksi esityksen jälkeen voinen palata normaaliin konstiin.
Kiitos edellisistä vastauksista!
Hei!
Hienoa, että kysyit täältä neuvoa. On surullista, että ystäväsi voi huonosti ja viiltelee, mutta se ei ole sinun syysi. Emme tiedä syytä hänen pahaan oloonsa, mutta selvästi haluat olla hänelle avuksi, joten et ole aiheuttanut hänen ongelmiaan. Monet nuoret satuttavat itseään eli hän on todennäköisesti kuullut viiltelystä jostain muualta.
Ihanaa, että haluat olla hänen tukenaan, vaikka sanotkin, ettet ole hänen läheisin ystävänsä. Voit auttaa häntä paljonkin huomioimalla häntä (eikä sen aina tarvitse olla mitään isoa) ja olemalla hänen seuranaan, jottei hän tunne oloaan yksinäiseksi tai ulkopuoliseksi. Usein suoraan puhuminen on parasta. Voit siis hyvin sanoa, että olet nähnyt hänen jälkensä ja kysyä, voitko olla jotenkin avuksi. Tärkeää on, että annat ymmärtää, että olet käytettävissä, mutta et painosta häntä puhumaan asioista, joista hän ei ole valmis puhumaan. Kuulostaa hyvältä, jos hän käy terkkarilla ja lääkärissä – voisi siis olettaa, että hän saa viiltelyyn ja sen takana oleviin asioihin apua. Jos et ole asiasta varma, voit esittää terkkarille huolesi häntä koskien.
Sinun ei tarvitse olla hänen terapeuttinsa, se on ammattilaisten tehtävä. Mutta jokainen tarvitsee ystävää ja hyväksyntää eli ihan vain ystävällinen katse, hymy, kuulumisten kysely, viereen istuminen ja kaikki yhdessä vietetty aika viestittää hänelle, että hän on hyvä sellaisena kuin on ja pidät hänestä. Se on tosi tärkeää ja sillä tavalla autat häntä omalta osaltasi kaikista parhaiten. Ihanaa, kun haluat olla hänen apunaan ja tukenaan!
Nyt itselläsikin on taukoa viiltelystä, mikä on kyllä hieno juttu! Ehkä sinä aikana opit jonkun toisen tavan sietämään ahdistusta. Sehän ei välttämättä kestä kovin kauaa kerrallaan, joten olisi hyvä miettiä, miten pääset tuon hetken yli. Saman tyyppisen reaktion kehoosi saat esimerkiksi rämpyttelemällä hiuslenkkiä ranteessasi, valuttamalla kylmää vettä ranteillesi tai muulla kylmän altistuksella: kylmällä suihkulla tai avantouinnilla, jos sellaisesta tykkäät. Joillain auttaa myös juoksulenkki tai ihan vain se, että hyppii monta kertaa niin korkealle kuin pystyy.
Jos tykkäät lukea tai kuunnella äänikirjoja, suosittelen Henriikka Rönkkösen kirjoittamaa Olet ihana, rakas ja tärkeä -kirjaa. Siinä hän kertoo, miten itse pääsi eroon ahdistuksesta ja oppi katsomaan itseään rakastavin silmin. Siinä on myös harjoituksia, joita voi tehdä. Tuosta kirjasta voisi olla sinullekin apua ja lohtua.
Jos et vielä saa ammattilaisen apua viiltelyyn, myös Nuorten Mielenterveystalon viiltelyn omahoito-ohjelma voisi olla kokeilemisen arvoinen. Löydät sen täältä: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/viiltelyn-omahoito-ohjelma.
Toivoisin silti, että uskaltautuisit juttelemaan viiltelystä ja kotioloistasi jollekin koulusi ammattilaisille. Ehkä he voisivat kertoa vanhemmillesi, miten heidän käytöksensä satuttaa sinua. Olet tärkeä ja toivoisin, että vanhempasi pystyisivät tukemaan sinua eivätkä enää puhuisi sinulle rumasti.
Halaukset sinulle ja tsemiä esityksen harjoittelemiseen!
Terveisin
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Moi!
Kiitos vastauksesta. Vähän aikaa sitten sain hetken jutella tämän viiltelevän kaverini kanssa. Hän kertoi saaneensa masennusdiagnoosin ja saavansa onneksi apua siihen. Sanoin myös olevani valmiina kuuntelemaan, jos hän haluaa jutella näistä asioista. Olen kuitenkin huomannut hänen liikkuvan vähän ”epäilyttävien” tyyppejen seurassa koulussa. Toissa päivänä sattumoisin kuulin ja näin hänen myyvän(ehkä?) näille ”epäilyttäville” tyypeille jotain. Hän ei ole aiemmin liikkunut näiden tyyppejen kanssa tietääkseni. Siitä nouseekin epäilys: myykö hän näille tyypeille esim. vapea? Ja käyttääkö hän niitä itse? Mistä hän saa sitä? Jotain ainetta, josta on eri makuja. Se voisi viitata vapeen. Olen nyt huolestunut lisää tästä ystävästä, vaikka onneksi hän saa apua masennukseensa, mikä helpottaa vähän oloa. Lisäksi ärsyttää vähän se, että hän hakee hieman huomiota viiltelyllään. Kesken tunnin hän saattaa lähteä vessaan jokin terävä esine mukanaan ja sitten hänen paras ystävänsä lähtee perään ja on varmaan oikeasti huolestunut siitä. Sitten hän vain hymyilee ja menee pyytämään opettajalta laastaria aiheuttamaansa haavaan. Mielestäni tuo voi olla aika kuormittavaa hänen parhaalle ystävälleen, ja lisäksi se myös ahdistaa minua. Itse viillän itseäni kaikilta salassa, jolloin en aiheuta muille ahdistusta tai huolta.
Tuntuu, että olen jatkuvasti väsynyt enkä jaksa tehdä mitään. Esimerkiksi yökyläily kavereiden kanssa ei kiinnosta, koska en jaksa. En tiedä, miten selittää tai keksiä tekosyitä sinne menemättä olemiseen. Lisäksi ollessani näiden kahden kaverin kanssa tunnen itseni mitättömäksi, koska olen huomattavasti (jotain ainakin 20cm) lyhyempi kuin he, vaikka olen vanhin. Ja nämä tyypit on aina niin täydellisiä ja suosittuja kouluissaan, joten tunnen olevani arvoton ja paljon huonompi kuin he. Edes joululomasuunnitelmat eivät innosta samalla tavalla kuin aiemmin eli pari tai muutama vuosi sitten. Vähän yli vuosi sitten, kun aloin huomattavasti vähentämään syömistäni, huomasin, että alkaa pyörryttämään enkä oikein jaksa mitään. Ja nyt vielä jatkan tuota. Aloin vähän aikaa sitten myös [osa tekstistä poistettu]. Lisäksi [osa tekstistä poistettu] joka päivä harrastusten lisäksi. Onko se hyvä juttu? [osa tekstistä poistettu] taisi laukaista se, kun äitini huusi näin minulle: ”Toivoisin, että söisit ton leivän etkä leikkisi anorektikkoa”. Ja koulussa, jos edes enää syön, syön vain vähän salaattia. Niin onko tuo normaalia? Huomaan myös, että kynteni ovat haurastuneet. Lisäksi kotona menee nyt taas huonosti toisen vanhemmistani sairastuttua vakavasti. En tiedä, jaksanko enää. Jatkuva pelko hänen menettämisestään, jolloin joutuisin auttamaan sisarusteni kasvattamisessa aikalailla. Ja tietysti hän on tärkein ja välittävin ihminen tässä maailmassa minulle. En kestäisi todellakaan menettää häntä. Huomaan uppoutuvani näihin synkkiin mietteisiin liikaa ja se häiritsee ehkä vähän jo elämääni… Mitäköhän tulevaisuus tuo tullessaan….?
Hei taas ”Mustien siipien alle kätkeytyen…”!
Kuulostaapa hyvältä, että ystäväsi saa apua masennukseen. Toivotaan, että sitä kautta myös tuo viiltely vähentyisi. Ymmärrän, että tuo vapettaminen ja sen myyminen huolettaa sinua. Halutessasi voit kertoa huolestasi jollekin koulun ammattilaiselle. Ystävän huono vointi voi tosiaan kuormittaa, joten olisi tosi hyvä puhua siitä ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan eli tehdä itselle mieluisia asioita, levätä tarpeeksi ja syödä hyvin.
Siitä päästäänkin tuohon syömiseen. Olet huomannut hienosti itse, miten sen rajoittaminen on vaikuttanut negatiivisesti: olet väsynyt, sinua pyörryttää ja kynnetkin ovat haurastuneet. Lisäksi liikut tavalla, joka ei tunnu tuovan sinulle iloa, vaan on enemmänkin pakonomaista. (Jouduin poistamaan tekstistäsi joitain kohtia muita nuoria suojellakseni, mutta luin sen kyllä itse huolella.)
Toivoisin siis kovasti, että tekisit itsellesi hyvän työn ja alkaisit syömään taas hyvin ja hoitamaan sillä tavalla itseäsi. Tiedän, että se voi olla helpommin sanottu kuin tehty ja voi olla, että tarvitset siihen ulkopuolista apua. Mitä aiemmin pystyt taas syömään normaalisti ilman huonoa omaatuntoa ja kaloreiden laskemista, sitä nopeammin alat voida paremmin. En löytänyt ylemmistä viesteistäsi tietoa siitä, saatko jutteluapua näihin kaikkiin sinua kuormittaviin asioihin, mutta kehotan sinua kertomaan huolistasi koulusi ammattilaisille. Olisi tärkeää, että sinulla olisi joku auttamassa sinua noiden kaikkien asioiden kanssa.
Olen tosi pahoillani tuosta vanhempasi sairaudesta. Toivon sydämestäni, että hän saa hyvää hoitoa ja selviää. On varmasti tosi raskasta elää pelossa ja se varmasti vaikuttaa myös tulevaan jouluun.
Tuli mieleen, että haluaisitko kirjoittaa tuonne meidän nettikirjepalveluun? Siellä voisimme käydä kanssasi kahdenvälistä kirjeenvaihtoa niin pitkään kuin haluat ja keskittyä ehkä paremmin pohtimaan erilaisia asioita juuri sinun kanssasi. Mitä ajattelet?
Ja vielä noista kavereista: he ovat kanssasi, koska ovat sinulle tärkeitä eikä sinun pituutesi ole heille tärkeää. Kukaan ei ole täydellinen – mitä täydellisyys edes on? Kaikilla on omat hankaluutensa, kipukohtansa, epävarmuutensa ja pelkonsa, vaikkeivat ne yleensä näy ulos päin. Sinäkin olet täydellinen oma itsesi!
Kaikesta huolimatta rauhaisaa Joulun aikaa! Pidäthän itsestäsi hyvää huolta!
Hellin halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä