eletään vaan kerran

Jos oikeasti elämme vain kerran, toivoisin että teemme sen tyylillä.
Elämäni on ollut joskus aivan kuin dominopalikoilla leikkimistä. Minulla oli ollut ongelmia henkisen minäni kanssa, kun vanhempani erosivat väkivaltaisista syistä, kun olin 4-vuotias. Siitä jäi isot henkiset arvet sisälleni ja kärsin yksin kuusi vuotta pelkosairaudesta tavaroita kohtaan. Siitä johtuen muutuin äärimmäisen araksi ja minua kiusattiin arkuuteni tarjoamin mahdollisuuksin yli kolme vuotta. Kun tämä höykytys oli ohi, me muutimme. Tämä oli ainut hyvä asia silloin pitkään aikaan. Ystäviä minulla ei ollut siellä lainkaan, joten muutolla ei ollut mitään estettä.
Uudessa koulussa olin aivan toivottoman peloissani joka hetki. Mutta parissa kuukaudessa eräs hyvä uusi tuttuni onneksi huomasi sen ja luopui joksikin aikaa isosta rakastamastaan kaveriporukasta ja vietti aikaa kanssani aika paljon kuntouttaen ja rohkaisten minua, vaikka oli samanikäinen kuin minä. Tästä oli suunnattomasti apua ja pääsin eroon fobiastani. Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ikävä kyllä. Jo kahden vuoden päästä jouduimme muuttamaan jälleen. Ostin ystävälleni kiitokseksi arvokkaan nilkkakorun ja kerroin hänelle kaikesta tästä jonka olen kirjoittanut. Hän liikuttui syvästi ja halasi minua pitkään. Itkimme yhdessä eroa.
Nykyään elän ”melko” tavallista yläkouluelämää. Monet varmaan tietävät, että yläkoulussa aletaan viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa. No, minä en, koska minulla ei ole niin läheisiä kavereita. Olen ulkopuolisen silmissä yksinäinen susi, mitä toki olenkin, mutta en valita, koska ei ole valittamisen aihetta. Nautin nimittäin sisäisestä rauhasta, jota en aiemmin kiusaajien takia pystynyt saavuttamaan. Olen kasvanut aikaisin vahvaksi, rautaiseksi ja suurisydämiseksi auttajaksi.

Ja nyt kun mieleni on tasapainossa, ajattelin että voisin ryhtyä auttamaan muita apua tarvitsevia esim. täällä MLL:sivuilla. :)