Moi. Olen 15-vuotias, 9-luokkalainen poika. Minulla on parin viime vuoden aikana ollut ongelmia ja kaipaisin neuvoja. Aloitan kertomalla ”elämäni tarinan”. Olisi mahtava juttu, jos lukisit koko tekstin.
Alakouluaikoinani olin huoleton. Kuten nykyisinkin, pidin lukemisesta, lukemisesta, tieteestä ja musiikin soittamisesta. Mutta olin myös jotenkin erilainen kuin muut lapset. Käyttäytymiseni oli erilaista, olin usein yksin koulun välitunneilla ja vapaa-ajalla ja minulla oli paljon lyhytaikaisia kiinnostuksen kohteita (opettelin kymmenien lintujen tieteelliset nimet, keräilin rahoja, tein korttitemppuja yms.). Muut lapset ja sukulaisenikin kutsuivat minua professoriksi ja tutkijatyypiksi, kun sain usein kymppejä joka aineesta. En kuitenkaan tajunnut olevani erilainen, olin usein omissa maailmoissani. En tajunnut ”seksiasioita” kuten muut. En ymmärtänyt tavallisia sosiaalisia sääntöjä enkä puhunut paljon. Lopulta, kun muutaman kuukauden ajan minulla oli tietynlaisia pakkoliikkeitä, aloin käymään Asperger-testeissä. Minulla ei kuitenkaan ”todettu” AS:ää.
Yläkouluun tultaessa mukava maailmankuvani särkyi, kun uusi ympäristö toi mukanaan uudenlaisia paineita. ”Heräsin” oikeaan maailmaan: aloin ymmärtää itsekin, että olen erilainen kuin muut. Vähitellen aloin yrittää sopeutua tähän uuteen ympäristöön. Mutta se ei ole tähänkään mennsessä onnistunut: minun pitää jatkuvasti esittää hauskaa, että en jäisi ulos joukosta. Pitää ”maskia” joka päivä, jotta muut eivät näkisi oikeaa minua. Valitettavasti tämä vain lisää ahdistusta, jota koen lähes jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa. Perheeni kuitenkin on mukava, mikä helpottaa oloani. Sen lisäksi sosiaaliset taitoni ovat jonkin verran kehittyneet.
Minulla on enää yksi kaveri, jonka kanssa vietän vapaa-aikaa. Tämä kaveri valitettavasti ei ole yhtään kaltaiseni, enkä koe sitä tunnetta, että joku ymmärtäisi minua. Vaikkakin hän pitää minua ”mahtavana tyyppinä”. Kaveri selittää usein jonkin pelin, kirjan tai sarjan juonta yksityiskohtaisesti, mutta en kehtaa sanoa kyllästyväni siihen. Hän heikentää koulumenestystäni, kun hänen pitää tunneilla koko ajan kertoa jotain juttua. Hänellä ja minulla on vain yksi yhteinen harrastus, World of Warcraft. Usein meinaan menettää malttini, kun hän kysyy, mitä muuta muka teen vapaa-ajalla. Hänestä kun 4 h/päivä on ilmeisesti hyvä peliaika. Kaikki tämä johtaa ahdistukseni kasvamiseen. Perheeni kuitenkin on mukava, mikä helpottaa oloani. Sen lisäksi sosiaaliset taitoni ovat jonkin verran kehittyneet.
Tein vähän aikaa sitten Asperger-testin netissä. Sain lähes täydet pisteet. Olen alkanut epäillä Aspergeria uudelleen, koska minulla on selvästi yhä AS-piirteitä, ja aion puhua tästä jollekin heti, kun olen valmis siihen.
Minusta: olen hyväntahtoinen ja haluaisin, että kaikki olisivat ystävällisiä toisilleen. Olen melko viisas (mikä on johtanut myös siihen, että minua on syrjitty). Tämän takia minulla on koko ajan tunne, että olen muita parempi, viisaampi kuin muut pinnalliset ikätoverini. Ja tätä tunnetta en haluaisi tuntea. Lisäksi olen sekä ujo että introvertti (->ahdistus). Osa ihmisistä pitää minua hyvänä tyyppinä, osa outona. Harrastan kitaran, basson ja rumpujen soittoa, lukemista, pelaamista, hiihtoa ja pyöräilyä. En ole ikinä kokeillut tupakkaa, nuuskaa tai huumeita (->porukasta ulos jääminen ja ahdistus).
Tarina loppui tähän. Jos luit tämän tekstin: kiitos. Jokaista vastausta arvostetaan.
Hei. Olen tällä hetkellä 18 vuotta ja luettuani tekstin tuntui melkein kuin olisin lukenut omaa elämäntarinaani. Olen lähes samanlainen.
Huomasin tämän seikan luonteestasi; olen itsekin hyvin syrjäänvetäytyvä, en puhu koulussani lähes lainkaan ja sosiaaliset tilanteet koen ahdistavana eli olen ujo. Harrastuksiani ovat luonnontieteet, urheilu, jalkapallon seuraaminen ja opiskelu. Lisäksi ajattelumaailmani on hieman erilaisempi kuin muilla, esim. huumorintajuni on aivan erilainen kuin kouluni opiskelijoilla.
Halusin olla enemmän samanlaisempi kuin muut ja saada ystäviä mutta keskustelunaiheena pidän enemmän filosofisista ja syvällisemmistä keskusteluista, kun taas muut puhuvat enemmän pinnallisemmista asioista. Luonteeni takia tajusin, että syrjäydyin muista ja siitä johtuen olen ollut yläkoulun loputtua yksin, ilman ystäviä.
Oloni helpottui huomattavasti kun huomasin olevani lukiossa parempi kuin muut ja löysin tavoitteen jota varten tähtään opiskelullani.
Pienellä pohdinnalla huomasin, että ei tarvitse ystäviä, koska tavoitteena on päästä yliopistoon unelma-alalle, ja tunnettuani että olen viisaampi kuin muut ikätoverini(en tiedä onko se sairasta) päätin olla välittämättä muiden mielipiteistä ja keskittyä vain ja ainoastaan omaan tulevaisuuteeni.
Tämä oli oma keinoni päästä irti yksinäisyydestä. Sain muuten tekstistäsi huomattavan helpotuksen tunteen kun tajusin, että en ole luonnonoikku. Tulipas pitkä stoori.
Ei mulla muuta.
Heti ensimmäisenä haluan mainita, että sinussa on piirteitä, joita arvostan sinussa. Joskus voi vaatia rohkeutta myöntää, jos ei istu näihin nykymaailman ”normaalin ihmisen” malleihin, vaikken itse niihin uskokaan. Jokain ihminen on yksilö, jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja niiden tunnistaminen on hyvä osoitus kasvamisesta ja aikuistumisesta. On vain kovin sääli, jos joudut esittämään jotain sellaista, mitä et ole, tai joudut sosiaalisuuden takia tilanteisiin, joita et koe itsellesi mieluisaksi. Sentään sinulla on mukava perhe ja mukavalta kuulostavia harrastuksia.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi tehdä itselleen sopimattomia asioita pelkästään muiden takia. Päihteet eivät muutenkaan ole hyvä juttu, mutta esimerkiksi tupakan polttaminen vain muiden miellyttämiseksi on vain typerää. Kyseessä on kuitenkin sinun oma elämäsi, ja teet sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi, eikä jotakuta muuta. Sama juttu koskee pelaamista. Jos mielestäsi 4h/päivä on hyvä, se on. Tietty joskus, jos molemmat haluavat, voi pitää jonkun pidemmän pelituokion, mutta se on sitten asia erikseen.
On myös hyvä, että huomaat tuntevasi ikätovereita kohtaan noin, ja myönnät, ettet haluaisi niin tuntea. Toki, olin nuorempana itsekin vähän samanlainen, pidin muita ikäisiäni pinnallisina, koska heidän puheenaiheensa olivat tylsiä ja koskivat lähinnä jotain jonninjoutavaa tv-sarjan tähteä tms. Mitä kiinnostavaa siinä muka on? Mutta jokaisella on omat kiinnostuksensa, joten kenties voisit etsiä seuraa, joka kiinnostaa juuri sinua, ihmisiä, joilla on samanlaisia puheenaiheita?
Ja todella, todella on hienoa, jos uskallat puhua mahdollisesta aspergerista jonkun kanssa. Kun tosiaan tunnet olosi luottavaiseksi asian suhteen, pyri etsimään joku ammattilainen, jolle tästä voisit puhua.