Yleisö istui odottavana katsomossa. Oli pimeä, Lucian päivän yö. Sitten esirippu avautui. Ja silloin Kauko asteli itsevarmoin askelin yleisön eteen itkemään. Ensin oli lempeää itkua, joka lopulta kääntyi voimakkaaksi, murheelliseksi rääkynäksi. Yleisö kuunteli mykistyneenä. Samalla taakse asteli mustaviittainen, lempeä mies, joka oli itse Kuolema. Hän toi mukanaan kauniin ruusun, jonka hän istutti lavalla olevaan ruukkuun. Ruususta kasvoi pitkä, pitkä puu, joka täyttyi omenista. Pikku tyttö ja poika tulivat puun takaa tummissa vaatteissaan laulamaan kauniisti yleisön iteen. Sitten esirippu laski. Yleisö taputti hienolle esitykselle.
No jaa enpä oikein tiedä.
