Halua kertoa itsestäni

Tämä teksti täytyy lukea todella ajatuksella, hiljaa rauhassa itsekseen. Ehkä nyt olisi aika kirjoittaa tätä elämää paperille ja pohtia enemmän edes pintaa raspaisemalla. Nyt on 9.6.2017 klo 0.57. Ensinnäkin siis oon tapellu jo vuodesta 2013 eteenpäin todella rankasti itseni kanssa varsinkin siitä että jaksanko ja pärjäänkö mä enään. Aloitin ratsastuksen jo vuonna 2006 joka on ollut myrskyjen läpi ainoa voimakortti ja mun happi tässä elämässä. Ehdottomasti tärkein juttu! Itse asiasta eteenpäin, kiusaaminen on seurannu mua oikeestaan aina sitä lähtien kun päiväkodista pääsin, kaikki alko jo heti eskarista. Se oli ensin todella pientä mutta ajan kanssa se paheni mitä ikää tuli. Haukkuminen, väkivalta ja ivaaminen oli jokapäivästä. Tavaroita varastettiin, piilotettiin, rikottiin ja mua potkittiin, tönittiin ja haukuttiin. Se oli sen ikäselle alakoululaiselle tosi rankkaa. Yläkoulun puolella se alko ennenminkin muuttumaan arvosteluksi, nimittelyksi ja haukkuminen jatkui. Mun herkän tytön tunteilla pilailtiin tosi paljon esim. Että pojat tuli kertomaan kiinnostuksesta ja kehumaan josta sain vähän ajan päästä tietää sen olleen pelkkää pilaa ja haukut siihen päälle ja vahvat arvostelut siitä mitä olin. En kertonut koskaan kenellekkään, en tahtonut olla heikko tai että asiaan puututaan, pelkäsin seurauksia. Syitähän oli mun luonne, tapa tehdä asioita/puuttua, ulkonäkö ja se mitä kokonaisuudessa olen. En ollut mitenkään eroava muista jos pitäisi lähteä tähän massaan mitä moni harjoittaa nykypäivänä ja jakaa itseni tiettyyn lohkoon. Puutuin asioihin koska luonteeltani olen todella suojeleva ja haluan oikeutta jokaiselle mistään riippumatta. Juoksin riitojen välille puolustaan kiusattua tai olin muuten mukava muille ja yritin tukea jokaista. Pääsin itse silmätikuksi. Mulla oli todella vähän kavereita vain muutama mutta nekin tottakai arvokkaita mutta miten hyötyä ystävästä kun olin sulkeutunut enkä puhunut mun pahasta olosta, yritin kyllä kaikenmaailman terveydenhoitajilla koulussa, terapeuteilla ja psykologeilla saamatta apua tai tukea joten lopetin sen ja menetin siihenkin uskoni ja luottoni. Vuonna 2013 aloin tunteen todella vahvaa masennusta ja alakuloisuutta mutta uskoin sen johtuvan vain siitä iästä, olihan kuitenkin se 14-vuotiaan elämä aika tunne myllyä. Silloin aloitin ensimmäisen parisuhteeni 19 vuotiaan pojan kanssa [osa tekstistä poistettu]. Typerä teini kun pelkäsi lopettaa suhteen joten kesti sitä puolitoista vuotta. Kuitenkin jostain musta heräsi vahva halu päästä pois ja taistelun jälkeen olin vapaa, toisaalta jouduin tavallaan pyyhkimään iteni näkymättömäksi. Aloin kärsimään joka yö painajaisista mitkä päätyi siihen että herään hikisenä huutaen ja yleensä saaden paniikkikohtauksen. Mun itsetunto ja arvostus itseä kohtaan mureni täysin. [Osa tekstistä poistettu] Aloin vihaamaan arkipäiväisiä kysymyksiä ”oletko kunnossa, Mitä kuuluu, Mitä teet?” Vihaan niitä edelleen erittäin paljon, syy on se että siinä avautuu mun mahdollisuus pyytää apua tai puhua mun todellisesta pahasta olosta mihin en kykene, en halua olla heikko tai ainakaan näyttä sitä. Täytin 15 vuotta ja mun ongelmat itseni kanssa jatkui, koulu valui penkin alle ja olin todella tyytymätön ja pettynyt itseeni, en saanut mitään aikaan. Hevoset mitkä on ollut aina osa mua ja sitä mitä halusin tehdä on into hiipunut pahan oloni takia erittäin paljon. Olin aina ongelmieni kanssa yksin. En saanut tukea kavereilta tai perheeltäni. Miksi? En tahtonut kuormittaa kavereita, jokaisella on omat ongelmat. Joo tiedetään ystäville pitäisi pystyä puhumaan, mutta olin jo alkanut tottua siihen että autan jokaista ennen itseäni, jopa tuntemattomia. Olin se jokaisen tukipilari kenelle vuodatettiin kaikki. Perheeltäni pyysin usein, vähintään äänetöntä avunhuutoa. Sain vain vastauksia ”ole kuin isosiskosi” ”ryhdistäydy” ”olet vain laiska”, meillä ei uskota mihinkään mielenterveydellisiin ongelmiin, jokainen on vastuussa olostaan ja siitä miten elämäänsä elää. Loppujen lopuksi olin aivan yksin. Janosin huomiota ja apua mitä en hakenut. [Osa tekstistä poistettu]. Jätkiä oli ja meni, tavallaan juttuseurana. Uskottelin meille suhdetta ja kaikkea mitä en ikinä tullut antaneeksi kenellekkään niistä monista samanaikaisista ”säädöistä”. Seksiä välttelin suurimman osan kanssa, koska häpesin sitä minä kuvaani jonka ihmiset oli minun päähän luonut musta. Oikeastaan millään ei ollut enään merkitystä, mua kohdeltiin ja käytettiin kuin roskaa, en välittänyt. Tätä menoa keskeytin ensimmäisen toisenasteen opinnot. 2016 annoin vihdoin itseni herätä ja uskaltaa suhteeseen taas muutaman vuoden vanhemman kanssa. Eipä sekään toiminut kun siihen asti että seksi tuli kuvioihin, jätkä sai mitä halusi ja olin taas yksin ajatusteni kanssa. ”Mitä tein väärin” ”miksi edes yritin kun tiesin että mussa on vikaa”. Pari kuukautta siitä aloin seurustelemaan etäsuhteella missä välimatka oli kirjaimellisesti suomen päästä päähän, nähtiin todella todella harvoin. Myös tänäkesänä muutin yksin asumaan. Senkin suhteen aikana en pystynyt antamaan itsenäni täysin yhdelle joten ”pelivarana” oli lähettyviltä vain satunnaisia jätkiä, en pystynyt eroamaan kun en tahtonut olla yksin, en enään. Sitä kesti sen puolivuotta kunnes ero iski ja olin taas aivan rikki ja syytin kaikesta itseäni. Jokaisen askel itsessäni kuvotti. Meno jatkui edelleen, painajaiset, unihalvaukset, traumat, harhat, masentuneisuus, pelot ja itseinho, paha olo, jatkuva ärtyneisyys ja aggresiivinen käytös itseä kohtaan kulki mussa kiinni. Jatkoin itseni ”kaltoinkohtelua” ja autoin vain muita niillä pienillä voimilla mitkä oli jo loppuun palaneet, en voinut epäonnistua ja tuottaa pettymystä sanomalla ”hei en voi auttaa, en ole kunnossa”, en pystynyt siihen. Sitten aloin todella turhasta whatsapp ryhmästä juttelemaan pojalle vain koska noh, kuten kerroinkin niitä oli monia. Alkuun vihasin kyseistä henkilöä enemmän kuin mitään, jostain kuitenkin annoin mahdollisuuden ja aloinkin olemaan hyvin positiivisin mielin tähän henkilöön. Kesä vaihtui syksyyn ja aloimme seurustelemaan tämän kyseisen henkilön kanssa. Ajattelin sen olevan vain pientä huomioo, ei mitään vakavaa sillä enhän mä onnistu missään. Kuitenkin ilmeisesti toisen osapuolen tunteet olivat paljon vahvemmat kun olin uskaltanut edes leikilläni kuvitella. Eipä sekään ollut mitään ruusuilla tanssimista, aloin auttaa kyseistä poikaystävää irti huumeista. En taaskaan ymmärtänyt kuinka aloin kuluttaa itseäni loppuun mutta en tahtonut luovuttaa. Keskeytin uudelleen toisenasteen opinnot sellaisella alalla mitä oikeasti olisin tahtonut opiskella ja tehdä. Autoin tän poikaystävän ylös ja rakastuin. Suhteesta ei silti tullut helppoa. Poikaystävän puolelta perhesuhteet ovat todella monimutkaset jotka rajotti meidän yhteydenpitoa js näkemistä, stressiherkkänä ihmisenä reagoin tähän todella voimakkaasti. En viitsi enempää avata tapahtuneita yksityisyyden vuoksi. Olen todella huolissani poikaystävästä enkä pysty senkään takia rauhoittamaan omaa arkea edes sen verran että pystyisin käymään normaalisti töissä tai lähtemään edes 2kertaa viikossa hoitamaan hevoseni ilman 3tunnin taistelua ylös pääsyn kanssa tai itkuraivareita kohdaten. Vuosi vaihtu jälleen 2017 astui kuvioihin ja asiat toden teolla mutkistui, mä muutuin ihmisenä täysin. Toki mun elämässä tapahtui isoja muutoksia joihin reagoin erittäin voimakkaasti osaamatta käsitellä asioita. Esim, poikaystävän erittäin turha laitokseen joutuminen perheensä takia oli todella kova ja pelottava isku meille molemmille. Kuuntelen edelleen ihmisiä ja autan parhaani mukaan, mutta se mitä tunnen sisälläni on todella puhdasta raivoa, epätoivoa ja pettymystä ja mua pelottaa. En pelkää itseäni vaan sitä miten tuun toimiin itseni kanssa, en tykkää olla tälläinen, jos voisin valita palaisin siihen surulliseen muhun, nyt sen loputtoman surun lisäkis sateli nämä tunteet jatkuviksi pienistä hetkistä. En tunne itseäni enään sellaisena kun olen. Halusin kaikille hyvää ja laittaa kaikki edelleni, auttaa jokaista. Nyt olen oikeastaan täysin kuollut sisältä, mun minä on kuollut. Se kaikki paha mun sisältä purkautuu todella raivokkaina kohtauksina, en ole väkivaltainen muutakun sanallisesti ja eniten siitä kärsii poikaystäväni, se henkilö ketä rakastan eniten ja haluaisin eniten auttaa. En koskaan pysty pyytämään anteeksi niitä mahdottomia tilanteita kun raivo velloo mun sisällä ja olen todella pahassa pinteessä hillitsemässä itseäni joka näkyy ulospäin mykkäkouluna, en uskalla avata suutani vastatakseni mitään kun sanon kuitenkin pahasti joten pysyn hiljaa ja loukkaan poikaystääväni tahdotta. Usein riidat alkavat hyvin pienestä kun tiuskasen jotain ja poikaystäväni ei välttämättä ymmärrä mua omien ongelmiensa keskeltä ja riita alkaa. Joka kerta hänen hermonsa ovat viimeiseen tappiin mutta molemmilla loppuu kärsivällisyys hyvin pian. Tilanteet kärjistyy usein mun puolelta huutamiseen tai monia tunteja kestävään mykkäkouluun kun en saa sisäistä myrskyäni hallintaan joka taas ruokkii lyhyitä hermojani kun en onnistu hallitsemisessa, epäonnistun taas.
[Osa tekstistä poistettu]
En oikolue tätä tekstiä ollenkaan, en pysty siihen. Pahoittelen jos asiat ovat sekaisin mainittuja, vajain kerrottuja ja varmasti olen jättnyt paljon kertomatta. Ymmärrän jos tätä tekstiä ei voida julkaista enkä loukkaannu siitä. Olen vihdoin ensimmäistä kertaa avannut suuni edes osittain ja päästänyt sanoja ulos, ja tiedän että sinä joka luet tämän minun tarinan olet kuullut minut. Tiedät pahan oloni ja olet kuullut siitä, se riittää minulle. Kiitos.
11.6.2017 klo 1.20