Haluun jutella, mutta ei ole kuunteliaa.

Sulkeutunut

Aloitetaan ihan alusta..

En ole koskaan kertonut kellekkään ”oikeista” murheistani. Jo pienenä pidin monia asioita vain omana tietonani, kuten kiusaamista. Olisi varmaan täytynyt opetella jo silloin.

En ole koskaan kertonut vanhemmille, tai opettajille, miksi olen yleensä hiljainen tunneilla. Päiväkodissa vastasin johonkin kysymykseen väärin, ja koko ryhmä nauroi. Pahinta siinä oli, että sanoin sen niin itsevarmana, olin tosissaan ja opettajankin reaktio oli erittäin pettynyt ja mielestäni epäasiallinen.

Olen aina ollut isompi leveydeltä kuin muut. Ei edes liioiteltusti voisin sanoa, olen ollut koko elämäni ylipainoinen. Tykkään syödä. N. 1lk ikäisenä ruokailussa otettua niin reiluhkon annoksen vieressäni istunut ”urheiluhullu poika” kysyi -Miten sä meinaat ton kuluttaa? Se ei tuntunut kivalta, ja se on pysynyt mielessä aika hyvin.

Joskus 4lk aikoina satutin itseäni. En kertonut siittä kellekkään, purin vain tunteita niin ja ajatuksiani tiettyyn peliin, jonka sisällön vanhempani löysivät kerran tarkastastaessaan puhelintani. Ennen kuin kysyivät miksi siellä lukee vastaavia asioita he kertoivat kuinka jos kerrot jollekin mielenterveysongelmista ne merkitään ”papereihesi” ja ne jäävät sinne ikuisesti. Selitin asian tämän jälkeen ”huomion hakemisena” Ja asiaa ei käsitelty sen enempää.

Lopetin itseni satuttamisen, mutta itkin lähes jokainen ilta/yö ulkonäköä ja luonnetta ja kuinka tästä kuopasta ei tulla nousemaan. Suunnitelin myös peruuttamattomia asioita.

Vanhempani ovat aina kysyneet silloin tällöin -Onko kaikki kunnossa? Johon vastaan aina myöntävästi. Siittä on tullut tapa.

Joskus odottelen kaverini hänen ollessaan terveydenhoitajan luona. Koulu kuraattorin huone on siinä vieressä ja välillä he kysyvät onko minulla huolia onko minulle varattu aika tai haluanko puhua jotakin. Haluaisin vastata rehellisesti, mutta hymyilen ja vastaan jotain -Ei, odottelen vain kaveriani terveydenhoitajalta.

Kavereille en uskalla avautua. Pelkään että he jättävät minut levittelevät asioita tai ajattelevat vain että haen huomiota.

Haluaisin oikeasti jonkun jolle avautua, jolle itkeä olla aito ja kertoa kaikki paineet. Nimenomaan kaikki. (Ulkonäkö, julkiset paikat, ”the popular&pretty girls”, ahdistus, pettymykset, pelot…) En vain uskalla kertoa kellekkään tai sanoa etten ole ok, juuri tuosta vanhempieni kertomasta syystä. Suunnittelen nykyäänkin joitain asioita joita ei pitäisi.

Itkun laukaisee myös se kun ajattelen että joissain perheissä lapset kokevat väkivaltaa, heitteellejättöä, yms. Minulla pitäisi olla kaikki ok. Perheessäni ei ole väkivaltaa, he huolehtivat meistä, iso vanhempanikin ovat hengissä. Mummoni muistuttaa, ”kuinka hyvä isä isäni on ja että kuinka kaikilla ei ole asiat niin hyvin”. Se lisää tunnetta että teen kaiken huomion vuoksi ja minulla pitäisi olla kaikki hyvin. ” Mitä voisit toivoa vielä enemmän, olet onnekas joihinkin toisiin verrattuna”

Purin tänne nyt vähän tätä, kirjoittelin joskus päiväkirjaa mutta ei se tai tämäkään tunnu yhtä vapauttavalta kun ajatus jollekin persoonalle puhumisesta. Kiitos jos luit ja toivottavasti et samaistua.

Hei

Moikka, mulla meni tosi pitkään ennen kun uskalsin mennä juttelee koulukuraattorille. Halusin jutella ensin vaan kavereille mut tuntu et he ei halunnu kuunnella tai et heillä ei ollut aikaa. Lopulta uskalsin mennä kuraattorille ja se oli kyl mun elämän paras päätös.
Se oikeesti autto mua tosi paljon. Ja jos kuraattori on vielä liian pelottava ajatus, niin uskon ettei sun kaverit lähe levittää sun asioita, eikä he varmasti ajattele et haluut vaan huomiota.

Tohon asiaan et ne ”jää sinne ikuisesti” en osaa kunnolla vastata muuta kuin sen et ennen kuin vaihoin toiseen kouluun, multa kysyttiin et haluunko et mun tiedot kuraattorilla käymisestä lähetetään uuteen kouluun ja sanoin en, joten kai siihen on jokin mahdollisuus vaikuttaa. Ja toivon et vaikka vanhemmat ois sanonu noin, niin meet juttelee jollekkin, koska se et saa apua ongelmiin tai murheisiin on paljon tärkeempää kun se et ne jäis sun papereihin.

Ja vaikka tuntuu et sun ongelmat ei olis oikeita ongelmia tai et muilla on asiat huonommin, muista et sullaki on kuitenkin oikeus olla aidosti onnellinen ilman noita huolia, ja siinä ei oo mitään huomionhakemista jos voi huonosti.

Toivottavasti löydät jonkun kelle jutella! Kaikkea hyvää <3

Emilia, verkk@ri

Hei sulkeutunut,
Hienoa että kirjoitit tänne nuortennetin keskustelu palstalle! :)
Kannustan ja rohkaisen sinua juttelemaan asioista jonkun luotettavan aikuisen kanssa. Täällä nuortennetissä pystyt juttelemaan asioista maksutta ja luottamuksellisesti aikuisen kanssa.
Puhelin on auki
p. 116 111
ma-pe klo;14-20 ja
la-su klo;17-20
Lasten ja nuorten chat päivystää
su-ke klo; 17-20
Tai voit myös kirjoittaa nettikirjeen. (https://lasten-ja-nuorten.kirjepalvelu.mll.fi/)

Älä jää asioiden kanssa yksin! <3

Hurjasti tsemppiä kevääseen! :)
– Emilia

UWU

Mä tiiän ton tunteen nii hyvin. Siis ton ”oikeestaan-mun-ei-pitäs-valittaa-mulla-on-kaikki-hyvin-ja-monilla-menee-vielä-huonommi”. Mut niinku, ei sun pidä olla tyytyväine ja sun ei pidä vaan kestää vaan noi sun ongelmat pitää ratkasta ja se onnistus paremmi jos ei vähättelis ongelmiaan
Jos sun kaverit ei enää haluu olla sun kaverei ku kerrot noista sun ongelmista, ne ei ikinä ees ollu sun kavereit
Mut jos tuntuu vaikeelt kertoo niistä, kerro vaik sillei yks juttu kerralla sitä mukaa kun oot valmis siihe

❤️❤️❤️

Vastaa aiheeseen: Haluun jutella, mutta ei ole kuunteliaa.

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.