Olen kahdeksannella luokalla ja olin tetissä pari viikkoa sitten, lyhyesti sanottuna ihastuin yhteen 5lk:lla olevaan poikaan ja nyt en saa häntä mielestäni ja olen tosi surullinen :/
Liian iso ikäero mun mielestä :O
Kyllä se siitä ajan myötä menee pois, lupaan sen (: Ja jos ei mene, niin so what? Saa sitä ihastua vaikka naapurin Erkkiin, jos ihastuu niin sitten ihastuu. Ei sille voi mitään :)
Ei siin musta oo niin kauhee ongelma ♥ Jos vaikka maltat ottaa vuoden kaks nii voisit enemmänkin tutustua siihen pojuun =)) Mun tutuilla on hei 8 vuotta ikäeroo(naimisissa) eikä sitä nyt ees huomaa…
Rohkeasti vaan vaikka aluks ”ohimennen” moikkaat tai jtn tollasta
♥:Ella
Älä ajattele ennen nukkumaan menoa surullisia asioita ne vaikuttaa uniinkin olen itse huomannut sen. Suosittelisin sun kertoo vaikka terkalle siit tai jollekki muulle aikuiselle jos vanhemmat ei tee mitään. Tähän on vähä vaikia vastata ku puolet on poistettu mut joo. Tää on vaa miun mielipide täst.
Moikka!
Koska en nää sun koko viestiäsi on vähän vaikeaa vastata siihen mutta toivon että tästä olisi edes jotain apua!
Eniten silmään pisti se, että kerroit ettet halua kertoa asioistasi aikuiselle mm. luonteesi takia ja myös siksi, ettet vaan halua kertoa.
Haluaisin silti että tiedät, että mm. (koulu)psykologi ja -kuraattori sekä terveydenhoitaja ovat jo koulutuksessaan yleensä tajunneet sen, että monesti heille puhuminen voi olla iso kynnys jollekin. He kyllä ymmärtää sen hyvin, sekä myös sen, ettei monetkaan halua tai uskalla kertoa kaikkia ongelmiaan ja asioitaan heti.
Kaikkien meidän luonteissa on suuriakin eroja eivätkä he vaadi sun olevan erilainen hakeaksesi apua. Koulupsykologillekin voit siis mennä ihan sellaisena kuin nyt olet ja he sovittaa apukeinot juuri sinulle sopiviksi!
Ei ole siis yhtään epänormaalia ettet välttämättä halua avautua varsinkaan suht. tuntemattomalle henkilölle, mutta jos olet joskus lukenut jostain (MLLn sivuilta tai muualtakin) että koulupsykologille, terkalle tai vaikka opettajalle kannattaa kertoa jos joku harmittaa.
Ihmiset ei aina näe toisten ongelmia päältäpäin, joku voi näyttää hyvinkin iloiselta ja terveeltä, mutta hänen päässän voi myllätä ties minkälainen ahdistus, pelko ja stressi.
Sen takia olisikin hyvä että saisit vaikka edes kerran mentyä jonkun luotettavan aikuisen luokse ja kertoa asioistasi, niin paljon tai vähän miten itse koet haluavasi kertoa.
Ja sen aikuisen ei tartte olla koulusta, voi olla myös vanhemmat, isovanhemmat, sisko tai veli, joku muu perheenjäsen tai vaikka kaverin kanssa menet yhdessä psykologille.
Avun hakeminen ja sen saaminen ei ole ns. noloa tai säälittävää, se vaan kertoo siitä että pidät hyvin oikeuksistasi ja terveydestäsi kiinni ja hankit apua kun siltä tuntuu.
Painajaiset voi johtua mm. siitä että jokin asia ahdistaa tai mietityttää sillä hetkellä erityisenkin paljon. Monesti unissa usein näkee sellaisia asioita mitä on joskus kokenut, ajatellut tai tuntenut vaikka niistä olisi pitkäkin aika, ja jos painajaisissa on selkeästi sellaisia stressaavia ”todellisia” asioita, olisi niistäkin varmaan ihan hyvä puhua jollekin?
En valehtele tai liioittele sanoessani että puhuminen todella auttaa. Kun saa purkaa tunteitaan (miten jo nyt teit kun kirjoitit tänne lasten- ja nuortennettiin, ja mistä olen kiitollinen!) jollakin tavalla, ne ahdistuksen ja stressin solmut alkaa pikkuhiljaa purkautua.
Olosta tulee levollisempi ja parempi, ei yleensä mistään taikaiskusta, mutta pienin askelein kun pääsee eteenpäin niin suunta on oikea :)
Hengenahdistus voi olla oire vaikka mistä tai sitten tulla välillä ihan muuten vaan.
Äitisi teki väärin jos hän ei kertomasi mukaan tehnyt asialle mitään vaikka kerroit, mutta yleensä ihmiset ei nää toisen pahaa oloa tai ongelmia päältäpäin.
Jos mainitsit siitä kerran pari, hän on voinut luulla että se on ihan parin kerran juttu eikä tarvitse alkaa mihinkään toimenpiteisiin.
Harvoin sitä mennään lääkäriin jos pelkästään muutama kerta on jotain oiretta.
Silti sun tilanteessasi kysymys voisi olla vaikka paniikkihäiriön tapaisista ongelmista (en ole lääkäri tms. joten mun puheissani ei ole minkäänlaista painoarvoa tältä kantilta) mutta siitä olisi hyvä puhua ensin vaikka terkan tai lääkärin kanssa, ja tietysti kannattaa kertoa myös sun äidillesi miltä susta tuntuu.
Jos näin alussa esim. koulupsykologille tai ihan äidillekin puhuminen on liian suuri, myös täällä MMLn nettisivuilla on esimerkiksi lasten ja nuorten chat-, puhelin- sekä kirjepalvelu tämän ”julkisen” lasten- ja nuortennetin lisäksi.
Siellä saat jutella luotettavan aikuisen kanssa anonyymisti, he ei tiedä susta mitään muuta kuin sen minkä heille päätät kertoa, ja heillä (kuten mm. koulun auttavalla henkilökunnalla esim. psykologilla) on vaitiolovelvollisuus.
Saat neuvoa ja tukea ongelmiisi ja varmasti myös rohkaisuja ja suosituksia mistä apua kannattaa hakea ja miten.
Toivon elämääsi pelkkää hyvää ja siunausta! Uskon että kun saat puhua asioistasi olosi kyllä paranee ja enemmän apuvaihtoehtoja alkaa löytyä!
Hei minä kerroin äitille ja sit sain ajan lääkärii puhuu mut ahisti ihan sairaasti mennä sinne
Oli vaikee kertoo ääneee ku oon avautunu melkee ain vaa kirjottamalla sain ajan nuortesinne johonki xD
Älysin sillo etten tiiä mist paha olo tulee tai sit vaa hoen ittelle emt emt emt nii en tiiä:/ hengitys jutut tulee välil esim jännitäväs tilantees tai muutenki tai ahistuksee. /:
Mulla on ihan sama juttu..
Hengitys on mennyt joskus todella raskaaksi ja näin… käytiin äidin kaa lääkärissä mut ne otti vaa röntgeneitä ja ne ei ymmärrä kuin paha olo mulla on oikeesti. Käyn psykologilla mut en mää sille tykkää mtn kertoo ku vaan aina niin paha olla ja ahistaa olla siellä. Nykyään en uskalla kertoa kellekkään mtn..en uskalla soittaa siihen mll puhelimeenkaan ku ahistaa seki. Just sillo ku ahistaa enite nii hengitys vaikeutuu.
Hei!
Älä anna vielä periksi vaikka tilanne on ikävä!
Minusta paras vaihtoehto tässä kohtaa voisi olla että ”käännät kelkkasi” ja näytät niille kiusaajille mihin pystyt.
Tällä tarkoitan sitä että alat vaikka harrastamaan jotakin urheilulajia tai lenkkeilemään.
Liikunta on tutkitusti fyysisen hyvänolon lisäksi myös henkiselle hyvinvoinnille yksi parhaista lääkkeistä (:
Joskus aikaa sitten nyrkkeilin, mutta lopetin sen sitten masennuksen alettua.. (Muistan että se vähän auttoi siihen ettei minulle enää huudeltu ikävyyksiä kun muut tiesi että nyrkkeilen)
Tästä opin vain sen että se oli virhe, suuri virhe. Jos olisin jatkanut siitä huolimatta etten olisi jaksanut, niin olisi se liikunta pitänyt minut tavallaan kiinni jossain jotten olisi vain jäänyt kotiin makaamaan ja murehtimaan ties mitä.
Suosittelen lämpimästi että jos sinua kiinnostaa vähänkin vaikkapa salibandy, niin ala ihmeessä harrastaa jotain :)
Kunto kohoaa, ja pian kiusaajatkin huomaa ettei niillä ole syytä kiusata sinua.
Tietenkin on kyse myös siitä kuinka vahva pystyt olemaan. Älä alistu kiusaajille. Näytä ettet välitä heidän typeristä kommenteistaan, ole vahva ja itsevarma! Väkivalloin ei tietenkään selvitellä mitään. Yleensä riittää kun annat itsevarmuutesi näkyä ulospäin. Ja vaikka et olisi itsevarma, teeskentele olevasi niin eipä aikaakaan kun itsevarmuus on aitoa. Se ottaa aikaa ja lujaa tahtoa mutta uskon että pystyt siihe.
Olen itse pitkäaikais kiusattu 5 vuotiaasta 16 vuotiaaksi asti, nyt 19 vuotias ja pääsin kiusaamisesta eroon vasta ylä-asteen lopulla kun aloin olla kaikille jo tavallaan ”vanha juttu”.
Loppujenlopuksi minua ei jaksettu enää nälviä koska kaikki tajusivat ettei minua vähempääkään kiinnosta mitä mieltä ne minusta on ;) Olen jo lapsena erottunut muista sen verran, että ajanmyötä opettelin vain hyväksymään sen. Nykyään olen ylpeästi outo oma itseni ja nauran vaan jos joku yrittää loukata. Ei onnistu ihan helpolla sellainen enää.
Ole vahva ja rohkea! Uskalla olla omaitsesi, sillä tulet kyllä huomaamaan ketä sinua arvostaa sellaisena kuin olet. Ja tärkeintä on että on jotakin tekemistä niinkuin aiemmin sanoin, ettei jää sinne kotiin makaamaan ja suremaan. Se pahentaa asioita entisestään.
Paljon voimia sinulle!
Anonyymi taisikin jo mainita lähes kaiken, kuten liikunnan merkityksen, mitä itse olisin sanonut, mutta ei vara venettä kaada.
Nyt tosiaan vain pää pystyyn. Yritä nousta tuollaisen käytöksen yläpuolelle, näytä heille, ettei sinua kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Jos näillä kiusaajillasi on tosiaan niin tylsää, etteivät he keksi muuta tekemistä, jätä heidät omaan arvoonsa. Yleensä tällaisilla kiusaajilla on jotain omia itsetunto-ongelmia, tai he eivät yksinkertaisesti vain ymmärrä omaa käytöstään.
Jostain syystä moni ihminen, kuten minä itse myös, antavan negatiivisten kuin positiivisten kommenttien vaikuttaa enemmän. Näissä tilanteissa kannattaa turvautua hyvien ystävien tukeen. Ystävät, vanhemmat, läheiset, kaikki tärkeät ihmiset elämässäsi eivät välitä, kuinka iso tai pieni olet. Heille olet hieno ihminen juuri sellaisena, mitä olet, ja vain sillä on merkitystä. Ei sillä, mitä joukko lapsellisia kiusaajia ajattelee, vaan mitä itse ajattelet itsesäsi ja mitä ystäväsi ja läheisesi ajattelevat. Muista heidän kommenttinsa. Kun huomaat jonkun ikävän kommentin itsestäsi, muista mitä kivaa joku on sanonut sinulle tai sinusta. Kiusaajien huomiot ovat vain sanahelinää, eikä niillä ole mitään tekemistä totuuden kanssa.