Vasta kun mä oon täällä vähän lueskellut juttuja olen tajunnut, et hei, ehkä ne terveystiedon tunnin höpötykset vaikeasta nuoruudesta ovat totta. Oon pitkään pitänyt niitä pelkkänä huuhaana ja vanhempien oman huonon kasvattamisen seurauksien syiden työntämistä lastensa harteille. Ehkei se niin olekaan. Minä kai olen ollut vain joku poikkeus, ei minulla ole mitään vaikeaa murrosikää ollut. En ole ollut ollenkaan ”hämmentynyt muutoksista” tai ”etsinyt itseäni” tai ”mielialojen vuoristoradassa”. Olen kai aika sopuisa tapaus, mutta en ole kapinoinut lähes lainkaan. Kellä muilla on ollut tai on tälläinen helppo nuoruus, jota ei oikein edes murrosiäksi voi kutsua. Ja oon kanssa tajunnut, että vaikka mun vanhemmat eivät olekaan täydellisiä, niin ne ovat aivan ihania. Hyviä ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja ovat joskus ärsyttäviä, niinkuin kuka tahansa, mutta ovat kuitenkin niin tasapuolisia ja rakastavia. Ei täs mitään kummempaa järkee ollut… Tulipa vain mieleen. Saa kommentoida tai kirjoittaa jotain omii juttui. :P
Moikka!
Niinhän se menee, että kaikki me ollaan erilaisia joka asiassa :) Mielialojen vuoristoradoissa ja muissakin murrosikäänliittyvissä asioissa on oikeastaan sekä hyvät että huonot puolensa.. Toisaalta tuntuisi täydelliseltä, jos tällaisia ei olisi, tuntuisi helpommalta. Mutta voiko tunteiden vuoristoradasta kuitenkin myös oppia jotain? Erilaisia tunteita ja niiden käsittelyä, käyttäytymistä eritilanteissa eri mielialojen hallitessa?
No mutta se on ainakin tosiasia, että jokaisen meidän murrosikä ja kasvaminen on omanlainen ja ne johtavat kasvuun juuri sellaiseksi ihmiseksi kuin olemme Voimme siis olla iloisia menneestä ja joidenkin kohdalla odottaa tulevaa tai elää tätä hetekä tyytyväisenä, millainen tämä murrosikä ikinä olikin.
-Sartsu
