Oon nyt menossa ysille ja jossain seiskaluokan aikana huomasin, että eräs rinnakkaisluokan poika on ihastunut muhun. Mä jotenkin vain sivuutin asian ja unohdin sen joksikin aikaa. Sitten jossain vaiheessa kasilla mä aloin taas kiinnittää siihen huomiota, koska se tuppas olemaan jokapuolella ja muutenkin koko ajan tuijotti mua. Mua rupes vaivaamaan se.
Mä en missään vaiheessa oikeastaan tykänny siitä. Mä pisin sitä jotenkin outoja ja lapsellisena, koska sen luokkalaiset oli puhunu siitä siihen sävyyn. Mä olin tosi pinnallinen ja tietysti kiinnitin myös huomiota siihen, ettei se oo mistään komeimmasta päästä.
Jotain sit siinä kuitenki tapahtu. Mul oli ollu tosi kireellä hermot jo pitkään, kunnes sitten mä ihan romahdin, ku mulle tehtii ikävästi. Mä jouduin menee senkin jälkeen vielä yhteen paikkaan, jossa sitten tää kyseinen poika oli. Mul kävi siin viel sillai, että mun kaverit oli mulle ikäviä ja se poika jotenki katto mua ehkä jopa säälien ja jotenkin mul tuli outo olo…
Sen jälkee mä oon ajatellu sitä jatkuvasti päivittäin. Ja koska sopivasti mä sairastan yhtä sairautta, se pahentaa tätä. Mä en pysty olee ajattelematta tätä poikaa. Siit on jo ainakin kaks kuukautta ku huomasin, et ajattelen sitä jatkuvasti. Mä aloin ajattelee, että ei se voi niin kamala olla. Ei se niin pahalta näytä. Ei se haittaa vaikka näyttäski. En mä oo koskaa ollu mitenkää pinnallinen ihminen.
Must tuntuu, että ehkä mä tykkään siitä. Tykkään. Must tuntuu siltä. Mut tää tuntuu niin oudolta. Mä säälin sitä. Mä todella säälin sitä. Eikä se tunnu oikeelta. En mä halua tykätä kenestäkään säälistä. Sitäpaitsi musta tuntuu, että oon ollu sille ilkee ku oon vaan ignoorannu sen aina ku nään tai sit ollu jotenki uhkaavan näkönen. Mut en mä pahaa tarkottanu. En todellakaan. Mä en vaan osaa olla luontevasti. Mä en oo edes ollu kenenkään kanssa mitenkään läheisesti sen jälkeen, kun mut raiskattiin pian kaks vuotta sitten. En mä tiedä mitä mä tekisin edes nyt. Tosi vaikee unohtaa toinen. Mä haluisin edes pyytää siltä anteeks.
