No siis, mä kirjoitin tänne koska mä oon halunnu purkaa tätä asiaa jo kauan mutta en oo voinu puhua kenelekkään joten tässä sitä settiä nyt siis tulee…
Mä oon siis 15 vuotias tytsy ja mä en oo koskaan (ja koskaan tarkoittaa KOSKAAN) tavannut biologista isääni.
Mulla ei oo nimee, ei kuvaa, ei mitään tietoa kuka se on, missä se on. voisin jopa sanoa että se voisi olla kuollutkin. Joskus ala-asteella mun friendit kysy mukta silleen hei: kuka sun iskä on? kosk mä olin semmonen 8 vuotias skidi ja mut oli ”kasvatettu uskomaan” että lapsi voi syntyä ilman isää, niin mä vain sanoin et ei mul oo. Joku järjen jättiläinen meni sanomaan että se ei oo mahdollista. Tona päivänä mä tajusin etten mä ollut mikään poikkeus. Mullakin oli isä! Jossain tuolla, mutta missä? siinäpä vasta kysymys.
Mä muistan kerran kysyneeni mun mummolta missä mun iskä on. Se sano vaan että: se ei oo missään tekemisissä meidän kanssa. Sehän autto mua paljon! Mitä vanhemmaksi mä kasvoin sitä enemmän mä mietin ja mietin ja mietin. Jossain vaihees tuli mieleen että: ehkä se oli mun vika, kun mä synnyin. Oliko se? sitä mä mietin yhä uudelleen ja uudelleen. tulinko minä iskän ja äidin väliin, vai estinkö mä sitä tekemästä mitä se halusi? en ehkä koskaan saa tietää.
Kaikkein pahinta ilman isää kasvamisessa on se epätietoisuus. En mä tiedä kuka mä olen, miten mä voisinkaan, kun puolet musta häärii jossain ties missä. Tietääkö se edes että sillä on tytär, mitä jos sillä onkin uusi perhe ja uusia poikia, ja uusia tyttäriä. Oi, mä olen AINA, AINA halunnut isoveljen. se johtuukin luultavasti siitä kaipuusta. Miettikää nyt, vahva, rohkea ja ärsyttävä isoveli. Jos mua olis sellasella siunattu niin kyllä olisin iloinen.
Onhan mulla mun pikkuveli, kehitysvammainen 5- vuotias känkkäränkkä joka aiheuttaa mulle harmaita hiuksia, mutta jota mä silti rakastan. Mä oon silti sille super-kade koska sillä on vahva ja hyvä isäsuhde (kyllä, äitini meni uuteen suhteeseen ja sain ”paljon toivomani” pikkuveljen.
Aina kun mä näen isän ja lapsia, mä näytän niille kieltä niiden selän takana. Miksi mulle ei sellasta suotu? Miltä edes tuntuu olla kokonainen.
Tähän asiaan liittyy myös se, että koska mulla ei sitä isää sitten ole, niin mä TEEN itselleni isät Kirjaimellisesti. Niitä on tällä hetkellä 6. Niiden nimet on Nick, Rob, Dennis, Don, Phill ja Jesse
Nää kaikki kundit mä oon bongannu tv: sarjoista: Rob, Phill ja Dennis on vanhasta 60- luvulle sijoittuvasta draamasarjasta Heartbeat (sydämen asilla) Nick on sairaalasarjasta (jota oon katsonut puolet elämstäni) nimeltään Casualty. Don puolestaan rikossarjasta Numb3rs (btw mun lempisarja) Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä Jesse (CSI Miamista) joka tapettiin sarjasta viikkoja takaperin. Ja juu itkin koko jakson…
Näillä kaikilla kundeilla on jokin tietty ominaisuus jonka toivoisin isällänikin olevan. Esim. Don aina valmis tekemään kaikkensa perheensä eteen, ja vaikka ei koskaan saanutkaan lapsia sarjan aikana, suojelisi mahdollista lastaan viimeiseen asti. Hänellä olisi varmasti paljon opetettavaa. Mä jopa hieman muistutan sitä jätkää (tummat silmät ja tukka)
Mä suuntaan näitä tunteita joita en isälleni koskaan saanut näyttää, näille kundeille. Mä kerron niille ilot ja surut, kirjotan niille, piirrän niitä. osoitan että rakastan niitä, koska en voi tehdä niin omalle isälleni. Joskus mä itken, koska haluaisin niiden tulevan tänne ja halaavan mua ja vain olemaan siinä mun kanssa….
Ihan kuin mun sydämessä
olisi iso ammottava aukko. Mä noukin maasta sirpaleita ja yritän laittaa niitä siihen aukkoon, mutta ne ei sovi, ja mä oon ihan säröillä. Kumpa vaan joku kertois mulle miksi mä oon täällä… Miksi mä synnyin.
Kuka mä olen?
Mulla on eräs kappale… se on MUN kappale. ihan kuin se kertois musta…
The Atlantic was born today, and I’ll tell you how
The clouds above opened up and let it out
I was standing on the surface of a perforated sphere
When the water filled every hole
And thousands upon thousands made an ocean
Making islands where no islands should go (oh no)
Most people were overjoyed; they took to their boats
I thought it less like a lake and more like a moat
The rhythm of my footsteps crossing flatlands to your
Door have been silenced forevermore
And the distance is quite simply much to far for me to row;
It seems farther than ever before (oh no)
I need you so much closer
So come on; come on
(Death cab for cutie, Transatlanticism)