Ilman isää kasvaminen

No siis, mä kirjoitin tänne koska mä oon halunnu purkaa tätä asiaa jo kauan mutta en oo voinu puhua kenelekkään joten tässä sitä settiä nyt siis tulee…

Mä oon siis 15 vuotias tytsy ja mä en oo koskaan (ja koskaan tarkoittaa KOSKAAN) tavannut biologista isääni.

Mulla ei oo nimee, ei kuvaa, ei mitään tietoa kuka se on, missä se on. voisin jopa sanoa että se voisi olla kuollutkin. Joskus ala-asteella mun friendit kysy mukta silleen hei: kuka sun iskä on? kosk mä olin semmonen 8 vuotias skidi ja mut oli ”kasvatettu uskomaan” että lapsi voi syntyä ilman isää, niin mä vain sanoin et ei mul oo. Joku järjen jättiläinen meni sanomaan että se ei oo mahdollista. Tona päivänä mä tajisin etten mä ollut mikään poikkeus. Mullakkin oli isä! Jossain tuolla, mutta missä? siinäpä vasta kysymys.

Mä muistan kerran kysyneeni mun mummolta missä mun iskä on. Se sano vaan että: se ei oo missään tekemisissä meidän kanssa. Sehän autto mua paljon! Mitä vanhemmaksi mä kasvoin sitä enemmän mä mietin ja mietin ja mietin. Jossain vaiheess tuli mieleen että: ehkä se oli mun vika, kun mä synnyin. Oliko s? sitä mä mietin yhä uudelleen ja uudelleen.

Kaikkein pahinta ilman isää kasvamisessa on se epätietoisuus. En mä tiedä kuka mä olen, miten mä voisinkaan, kun puolet musta häärii jossain ties missä. Tietääkö se edes että sillä on tytär, mitä jos sillä onkin uusi perhe ja uusia poikia, ja uusia tyttäriä. Oi, mä olen AINA, AINA halunnut isoveljen. se johtuukin luultavasti siitä kapuusta. Miettikää nyt, vahva, rohkea ja ärsyttävä isoveli. Jos mua olis sellasella siunattu niin kyllä olisin iloinen.

Onhan mulla mun pikkuveli, kehitysvammainen 5- vuotias känkkäränkkä joka aiheuttaa mulle harmaita hiuksia, mutta jota mä silti rakastan. Mä oon silti sille super-kade koska sillä on vahva ja hyvä isäsuhde (kyllä, äitini meni uuteen suhteeseen ja sain ”paljon toivomaini” pikkuveljen.

Aina kun mä näen isän ja lapsia, mä näytän niille kieltä selön takana. Miksi mulle ei sellasta suotu? Miltä edes tuntuu olla kokonainen.

Tähän asiaan liittyy myös se, että koska mulla ei sitä isää sitten ole, niin mä TEEN itselleni isän. Kirjaimellisesti. Niitä on tällä hetkellä 6. Niiden nimet on Nick, Rob, Dennis, Don,Phill ja Jesse

Nää kaikki kundit mä oon bongannu tv: sarjoista: Rob, Phill ja Dennis on vanhasta 60- luvulle sijoittuvasta draamasarjasta Hearbeat (sydämen asilla) Nick on sairaalasarjasta (jota oon katsonut puolet elämstäni) nimeltään Casualty. Don puolestaan rikossarjasta Numbrs (btw mun lempisarja) Ja viimeisenä, muttei vähäiimpänä Jesse (CSI Miamista) joka tapettiin sarjasta viikkoja takaperin. Ja juu itkin koko jakson…
Näillä kaikilla kundeilla on jokin tietty ominaisuus jonka toivoisin isällänikin olevan. Esim. Don aina valmis tekemään kaikkeinsa perheensä eteen, ja vaikka ei koskaan saanukaan lapsia sarjan aikana, suojelisi mahdollista lastaan viimeiseen asti. Hänellä olisi varmasti paljon opetettavaa. Mä jopa hieman muistutan sitä jätkää (tummat silmät ja tukka)

Mä suuntaan näitä tunteita joita en isälleni koskaan saanut näyttää, näille kundeille. Mä kerron niille ilot ja surut, kirjotan niille, piirrän niitä. osoitan että rakastan niitä, koska en voi tehdä niin omalle isälleni. Joskus mä itken, koska haluaisin niiden tulevan tänne ja halaavan mua ja vain olemaan siinä mun kanssa….