Halusin perustaa pienen gallupin/keskustelupätkän introverteille ja ujoille ihmisille mikä mäkin olen, ja haluaisin tietää teidän kokemuksianne ja ajatuksianne itsestänne jne.
Introvertti on siis enemmän omassa maailmassaan elävä ihminen joka pikemminkin menettää voimiaan ihmisten kanssa olemisella kuin saa lisää energiaa. Netistä saa varmasti parempaa kuvausta.
Jos joudut välillä pitämään taukoja ihmisten kanssa olosta ja nautit silloin tällöin yksinolosta jne, saattaa olla että sinussakin on hiukan introverttia.
Miten teillä näkyy elämässä ujous/introverttius? Mua välillä hävettää pitää ”taukoja” ja olla yksin vaikka tarvitsen sitä, pelkään että kaikki luulee että yritän erakoitua ja sulkea kaikki kokonaan ulos elämästäni.
Ujous näkyy että mietin tosi paljon mitä sanon toisille vai sanonko mitään, en oikein luontaisesti pysty keskustelemaan vieraampien ihmisten kanssa niin että jälkeenpäin mietin miten noloa se olikaan.
Jos on jotain kivaa samassa tilanteessa (tuttu tilanne tai kiva harrastus/kokemus tms) ujous saattaa vähän helpottaa osittain, mutta saatan silti täristä kuin haavanlehti ja jännittää mitä sanon ja missä.
Onko muillakin sitä että miettii tosi paljon etukäteen mitä sanoo ja ei välttämättä keksi yhtään mitään?
Tuntuu kuin kaikki mitä puhun vieraille olisi todella tyhmän kuuloista ja noloa :D
Kiitos vastauksista ja jos keksitte itse kysymyksiä ja lisävastauksia niin ne on tervetulleita! Tää on vähän semmonen ”vertaistukipalsta” näiden luonteenpiirteiden omaaville. Kumpikaan ei ole mitään vikoja mutta välillä voi olla vaikea elää niiden kanssa ja hyväksyä ne ja itsensä sellaisena kuin on.
Kiitos myös ylläpidolle jos tämä julkaistaan ja muutenkin iso kiitos kun jaksatte näitä meidän ongelmia ja murheita kuunnella päivästä toiseen, se merkitsee paljon! :)
Minäkin olen vähän sellainen ujonpuoleinen. Introvertistä en sanoisi sillä haluaisin kyllä kavereita. Mulla ujous on sellaista että en uskalla tutustua uusiin ihmisiin helposti johtuen ehkä myös menneisyyden kiusaamisesta yms. Jos tiedän että pitää vaikka käydä kutsumassa poikia tai poikien luota ihmisiä tukarikokoukseen, alan aina hikoilla kun puhun sille kutsuttavalle. ”Pelkään” vähän poikia siis johtuen menneisyyden traumaattisesta tapahtumasta jolloin pojat käyttäytyivät minua kohtaan väkivalloin ja josta näin vielä viime vuonnakin painajaisia vaikka tää ikävä välikohtaus tapahtui jo neljä vuotta sitten. Siksi siis edelleen alan hikoilla ja ääneni alkaa väristä kun puhun kelle tahansa pojalle (ihan sama vaikka tämä ei ole liittynyt millään tavalla menneisyyteeni) tai sitten menneisyyteeni liittyville tytölle.
Ja en uskalla kertoa mielipidettäni luokassa ääneen. Enkä ole koulussani millään lailla suosittu (siis tarkoitan suositulla nyt sitä ettei mielipiteitäni oteta huomioon muualla kuin tukarikokouksissa ja minulla ei ole ystäviä eikä kukaan halua olla kanssani missään tekemisissä) mutta riittää mulla onneksi rohkeutta sanoa asioita joissakin tapauksissa ja nykyään olen rohkaistunut asioissa. Eli elä sinäkin rohkeasti eteenpäin ??
Siis ei voi olla todellista. Mulla on ihan samoja asioita. Yritän aina iltasin miettii etukäteen kaikki mistä voin seuraavan päivän aikana kellekkii puhuu!
Välillä koulussa lähen omille teilleni kaveriporukasta ihan vaan sen takia, koska se on niin uuvuttavaa olla koko ajan siinä ihmisten kanssa ja yrittää keksiä mitä sanois. :(
Musta ois kyl hienoo, jos ois tän tyyppisiä ihmisiä johon voisin tutustuu paremmin! c:
Mulla on vähän samanlaisia piirteitä kun teilläkin!
Varsinkin harrastuksiin yms aina pyrin miettimään jotain etukäteen mitä sanon koska jos joku kysyy multa jotain niin yleensä toinen saa tosi ”sotilaallisen vastauksen” multa eli lyhyen ja ytimekkään kun en osaa yhtään jaaritella tai puhua pitempään ihan yks kaks. Se hävettää mua aina kun tajuan miten sanoin jonkun jutun ja vaikutan ihan kun olisin kokoajan vihanen vaikka oikeesti se vaan johtuu siitä etten ”osaa puhua” xd.
Ja joskus yritän vetää roolia päälle ja esittää olevani tosi puhelias tms (oikeasti pystyn silloinkin vaan sanomaan pari huomautusta tms hauskaa juttua johonkin liittyen ja sitten ujostelen taas…), mutta se ei sovi mun luonteeseen tai elämään yhtään vaikka kadehdinkin muita jotka pystyy vetämään vaan jostain puheenaiheen ja alottamaan sujuvan keskustelun
Mun myös pitää tosiaan saada samalla tavalla omaa rauhaa ja aikaa, ja introverttitesteissäkin (aika kehno peruste mutta huomaa kyllä itsekin sen piirteitä itsessäni), olen aina ”introvertti”.
En koe sitä silti sellaisena että oikeasti sataprosenttisesti erakoituu ja ”vihaa kaikkia maailman ihmisiä eikä halua olla kenenkään kanssa”, sillä mäkin haluan ja tarvitsen kavereita jos niitä vaan saa, mutta en jaksaisi kokoajan olla heidän kanssaan koska se on tosiaan niin uuvuttavaa vaikka harvoin johtuu siitä ihmisestä itsestään.
Tutustuminen olis kyllä kivaa, mun pieni ystäväpiiri, jota tällähetkellä ei edes ole, on aina koostunut paljon ulospäinsuuntautuneemmista ihmisistä ja vaikka on ihanaa välillä olla sellaistenkin kanssa, tulee pakostikin paineita että ”pystynkö mä olemaan hänen kanssaan niin paljon kuin hän haluaa?”, eli nopeasti menee ystävyyden ja suorittamisen rajat sekaisin.
Jos jollakin on ideoita vaikka tehä joku keskusteluaihe tms vaikka muuallekin niin saa vinkata jollakin ”epäsuoralla tavalla” vaikka hakusanoilla tms ettei mene mainostuksen puolelle :) sillä ainakin I’m in! :)
Up :)
Pitäiskö jollain tälläsellä pienellä ryhmällä miettiä joku paikka missä olis helpompi päivittäin jutella? Ja sit aina seurailla jos tänne ois tullu joku joka haluais viel tulla mukaa? :)
Olen itsekin tällainen introverttityyppi, kiva kun saa kuunnella teidän muidenkin ajatuksia ja kokemuksia!
Koeetan myös usein miettiä etukäteen mitä sanois. Sitten kun tulee sanomisen aika, niin kaikki ei menekään miten haluaisi. Siinä sitten yritän soperrella jotain, ja lopulta keskustelu päättyy itselleni ehkä epäsuotuisastikin.
Välillä minun pitää tosiaan mennä vähän yksikseni mietiskelemään. Ja joskus tulee ihmisiä kohtaan pientä vihaa, josta ei viitsi edes puhua.
Jos olen jossain, missä on paljon ihmisiä esim. juhlissa, niin koko ajan on sellainen vaivaantunut olo. Ja kun ihmiset tulee kyselemään kaikenlaista, niin aina pahempi. Tuntuu tosi nololta vastata niille!
Olen ihastunut yhteen meidän luokkalaiseen tyttöön, ja hän tietää sen. Varsinaista seurustelusuhdetta ei kuitenkaan ole. Mikään ei asiassa tunnu etenevän, enkä tiedä mitä tehdä! Johtuuko sekin introverttiudesta?
Mukava kuitenkin, että näitä teidänkin juttuja sai lukea. Tuli sellanen tunne, ettei ole niin yksin.
Mulla on kanssa ihan sama juttu! Kiva tietää etten ookaan maailman ainut ujo ihminen… mutta siis tosiaan tunnistin kaikki nämä edellisissä viesteissä kuvatut luonteenpiirteet ja ne sopii kyllä täydellisesti minuunkin. Mutta itse en koe ujouttani kovin ongelmallisena; totta kai olisi mukava jos olisi muutama kaveri, jolle voisi puhua yms., mutta toisaalta pärjään myös hyvin yksinkin. Mulla on onneksi maailman ihanin isosisko, jonka kiinnostuksen kohteet ovat samat kuin itsellänikin, ja voin sitten sen kanssa rupatella ja jutella mieltäkin painavista asioista.
Itsekin mietin pitkään ja hartaasti ennen kuin sanon mitään. Myös, jos vaikka esim. välitunnin aikana täytyy käydä vessassa, suunnittelen kulkureitin tarkkaan ja valmistaudun mielessäni nousemaan penkiltä ja kulkemaan käytävän päähän. Nyt kun kirjoitin sen tähän niin tuntuuhan se ihan naurettavalta!
Ongelmani ei ole ujous, vaan luokkatoverien syrjintä, jonka ujous on aiheuttanut. En tunne itseäni oikein minkään arvoiseksi, ja luulen luokkalaisteni halveksivan minua. En uskalla istua heidän seuraansa, ja pahin painajaiseni ovat ryhmätehtävät. Silloin en tiedä, pitäisikö minun vain mennä johonkin ryhmään vai vain istua paikoillani ja odottaa että opettaja sijoittaa minut johonkin ryhmään.
Kotona olen aivan eri ihminen kuin koulussa. Jos luokkatoverini näkisivät minut kotioloissa, he eivät varmaan uskoisi silmiään! Koulussa olen ujo, epävarma ja sulkeutunut, kotona iloinen ja eloisa. Koulussa mietin tarkkaan jokaisen sanomiseni, kotona en pelkää julkistaa kaikkia ajatuksiani. Oikeasti luonteeni on hyvin suorapuheinen, itsepäinenkin, mutta koulussa luonteeni on täysin päinvastainen.
Miten ystäviä sitten saadaan? Kun olen äidilleni maininnut tästä syrjinnästä, minua on vain kehotettu olemaan yksinkertaisesti vähemmän ujo. Ja mitenköhän sen muka pitäisi onnistua?
Vaikka kuinka olen yrittänyt valaista ongelmaani, vanhempani eivät vain tajua. Äärimmäisen ujon ihmisen ei ole helppo yrittää mennä mukaan toisten luokkalaisten ystäväporukoihin, kun ei tunne oloaan halutuksi. En tosiaan tiedä, millaisen reaktion saisin, jos vain yrittäisin uudestaan alkaa kaveeraamaan vanhojen tuttujeni kanssa, sillä tunnen oloni niin ulkopuoliseksi. Pelkään, että saan negatiivisen vastauksen tai vielä jotain pahempaa.
Toivoisin kovasti jotain helpotusta koulunkäyntiini. Kouluun meno on jo alkanut tuntua epämukavalta, kun ajattelen koko ajan muiden ajattelevan minusta tyyliin : ”Mikä tuokin on olevinaan? Mikä se oikein kuvittelee olevansa? Mikä sitä oikein vaivaa, kun se on noin outo?”
Tähän siis tahtoisin kuulla joitain vinkkejä. Helpotti kovasti jo lukea muiden kokemuksista vastaavissa tilanteissa, ja minusta olisi todella mukavaa tutustua muihin ujoihin ihmisiin.
Minulla olisi vielä niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta lopetan nyt vuodatukseni tähän. Anyway, tunnistin kuitenkin jokaisesta viestiketjun viestistä omat ujot piirteeni ja luin innokkaasti nyökytellen jokaisen läpi!
Mullaki on just niinku samoja juttuja, oon hirveen epäsosiaalinen ja ujo, pystyn kyllä puhumaan ihmisille mut en niitten pitää tulla eka puhumaan mulle. Mää väsyn koulussa ku on niin hirveesti ihmisiä ja sit kotona haluan vaan olla yksin. Yleensä yritän suunnitella miten tutustuisin uusiin ihmisiin ja mitä puhuisin heille, mut ahdistun siitä ihan hirveesti. Koulussa tunneilla en viittaa juuri koskaan kun aattelen aina et jos vastaan vähänki väärin. En tuo mielipidettäni esille isoissa porukoissa tai hirveesti muuallakaan ku mulla on niin pieni ääni et joku ehtis jo puhuu päälle xD. Kotona sit oon ihan eri ihminen ja voin olla vapaasti sellanen ku olen. Koulussaki yritän, mut oon varmaan koko ajan nii jännittynyt etten pysty.
Minä olen hieman ujo, mutta olen sosiaalisesti rohkea eli uskallan tutustua uusiin ihmisiin helposti. Olen ehkä myös intovertti johtuen ehkä siitä, kun minua on kiusattu. En pysty olemaan minua vanhempien poikien kanssa liittyen kahteen painajainen joissa pojat yrittävät vahingoittaa minua. Olen myös huomannut että niin sanotust työnnän ysäviäni pois läheltäni ja äitini sanoi että se liittyy siihen kun minua on kiusattu niin en osaa ”tunnistaa” ihmisiä jotka ovat luotettavia. Minäkään en uskalla viitata koulussa, koska jos vastaan väärin niin pojat huutaa feil en osaa kirjoittaa sitä.
Mä oon aina pitäny itseäni introverttinä, vaikk nykyään en oo ehkä niin ujo ja arka mitä oli ennen! Ihmisten kanssa on ihan kivaa, kunhan vaan saa olla myös ihan omassakin seurassa. Ja mun silmissä introverttiys ei todellakaan ole huono asia :D Mun on vaikeempi olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka puhuu ihan koko ajan.
Onks kellään välillä todella suurta tarvetta olla yksin? Mun on välill pakko mennä vessaan tms. ett saan vaan hengähtää yksin pari minuuttia. Sillon tekis vaan mieli jäädä yksin istumaan seinää vasten tai jotain. Mua ei ahdista olla muiden seurassa mutt sitten kun saa olla yksin, jotenkin tuntuu ettei vaan haluais lähteä takaisin muiden luokse…
Ja siis mäkin mietin etukäteen sanojani ihan koko ajan! Jos tiedän, ett pitää kysyä opettajalta seuraavana päivänä jotain, suunnittelen sitä asiaa mielessäni etukäteen useempaan kertaan ja käyn läpi erilaisia vaihtoehtoja, miten se tilanne vois mennä. Mutt ei kai tää ole huonokaan asia, tälleenhän vaan valmistautuu henkisesti tulevaan :) Joskus joku on neuvonut mua unohtamaan jonkun tämmöisen stressaavan tilanteen, mutt mulla oikeesti auttaa, ett ajattelen sen asian loppuun.
Keskustellessakin mä mieluummin odotan ett joku muu alottaa jonkun puheenaiheen. Mutt ei introverttiys tarkoita mun mielestä sitä, etteikö olis puhelias. Mä nimettäin puhun kyllä ja paljon jos vaan innostun. Mulla ei vaan ole halua aloittaa keskustelua, ellei joku muu ensin puhu siit aiheesta. Mutt tähänkin tottuu. Oon ”pakottanu” itseäni niin paljon yrittämään small talkia vieraiden ihmisten kanssa ett oon saanu enemmän itsevarmuutta :) Loppujen lopuks kaikkien reaktio on ollu vaan positiivinen, kun vaan alotan keskustelun. Se ajatus voi olla ahdistava, mutt kun miettii, en mäkään pitäis ketään outona, jos ne tulee esim. kehumaan mun korua tai vastaavaa. Sellanen on ihan kivaa, pitäs vaan rohkaistua vähän lisää tekee samaa muillekin :)
Mä en siis tosiaan ole nykyään niin ujo, mitä mä olin ennen. Opokeskustelussa opo ihmetteli, miks kuvailen itseäni ujoksi jossain lomakkeessa ja sillon mä päätin, ett kai mun on aika päästä ujoudesta eroon. Mulle toi ujous oli vaan mielensisäistä pohdiskelua ja epäröintiä enkä oikeen uskaltanu tehdä kaikkea, mutt nyt oon saanu vähän rohkeutta :)