Mun vanhemmat on aivan saatanan hulluja. Tänääki esimerkiks, äiti tuli mun huoneeseen n. 10.30 illalla huutaa ihan täyttä kurkkuu siitä miten huono mä oon kaikessa. Sitte se huuti siinä semmoset 20min kaikesta ja anto mulle viikon pelikieltoo. Pelaaminen on mun ainut harrastus ja siel on mun kaikki kaveritki. Kavereitani en muuten näekkään, koska asun n 7 kilometrin päässä kirkonkylästä, jolla kaverini asuvat. Huusin vihastuksissani äitille pahasti ja huusin pois mun huoneesta, josta se anto 4 viikkoo lisää pelikieltoo. Sitte se huuti naama punasena seuraavat 10min, jolloin vaan huusin sen naamalle ihan täysiä et [Osa viestistä positettu]. Sitte se lähti mun huoneesta ja isi tuli siihen ja otti mun käsistä kiinni niin et oikee käsi venähti jotenki olkapäästä ja vasemman käden ranteesee sattuu ihan jumalattomasti. Eikö se oo jo pahoinpitelyä? (Tää tapahtuu ainaki 2 kertaa viikossa)
Oon yrittäny kirjottaa niille lappua miten pahalta musta tuntuu tämmönen kohtelu, mut mitä sain vastaukseks? 3 viikkoa pelikieltoa ja varmaan luu katkes kädestä… koen etten saa päättää edes omista asioistani kotona. Kylälle saan jäädä ehkä kerran puolessa vuodessa, koska ”se on niin vaarallista” perustelut vaarallisuudelle ovat:kidnappaus, auton alle jääminen, eksyminen…
Täällä asuu 4000 asukasta… kuinka helevetin todennäköinen kidnappaus on? Täällä on erittäin hyvät kävelytiet n.2 metrin päässä autokaistoista… 1 tie jonka vareella paikat joissä kävisin ovat. Oikea syy siihen on se, että vanhemmat luulevat että menisin kavereitten luo, joka on kiellettyä (i have no idea why)
Olen 6.luokalla ja olen ollut koulukiusattu eskarista asti, kiusaaminen on ollut lähes päivittäistä eskarista asti. Kiusaajat ovat vaihtuneet, kiusattu ei. Vanhempani eivät ymmärrä kuinka pahalta se tuntuu. He irvailevat ja MYÖS kiusaavat minua siitä, kuinka he ovat joutuneet lopettamaan työt hetkeksi sen takia että ovat tulleet kakeen mukaan (kasvatuskeskusteluun). Kun olin 5 tai sitä luokkaa, isäni kantoi minut hiuksista alas portaista, siitä se alamäki alkoi… olemme käyneet jossain perheterapiassa tai whatever onkaan, siellä sanottiin että voit soittaa tänne milloin haluat. No, ne anto sen lapun mis oli kaikki yhteystiedot mut äiti ei näyttäny sitä mulle vaikka pyysin. Kävimme terapiassa 2-3 vuoden ajan. Ei mitään apua. Isäni ei välitä minusta yhtään, ei ikinä edes puhu minulle. Tosin, hän yritti olla mukava ja huomaavainen viikkoa ennen isänpäivää… äitini irvailee jatkuvasti siitä miten mitätöntä kiusaamiseni on.
-isäni ja äitini eivät välitä minusta
-kotonani (tai muuallakaan) minulla ei ole minkäänlaista päätösvaltaa. Minulla on 2 kissaa, joista äiti aina valityaa kun en muka ole huolehtinut niistä tarpeeksi hyvin, niitä silittäessä tulee usein parempi olo, mutta se häviää kun kissa menee pois.
Minulla on 3 isoveljeä, joista kaksi asuu muualla ja joita näen n.1 kerran kahdessa vupdessa. Heistä ei ole apua. Kolmas veljeni, jonka kanssa olen jopa väleissä… hänestäkään ei ole apua, näen häntä ainoastaan viikonloppuisin. Sukulaisista ei ole apua, eipä minulla heihin olisi yhteyksiäkään… 3 sukulaista on kuollut kahden vuoden sisällä. Välit ovat tämänkin takia kireällä. Opettajallani ei ole valtaa koulun ulkopuolella, joten hänestäkään ei ole apua
-koulukiusattu nyt 6 vuotta
Hei,
Hyvä, että otit yhteyttä meihin, olit tosi rohkea. Kirjoitit vakavasta asiasta, jonka selvittämiseen tarvitset aikuisen apua. Kannustan sinua kertomaan ajatuksistasi jollekin luotettavalle aikuiselle lähelläsi. Olet kestänyt paljon yksin, mutta nyt on aikuisten tehtävä auttaa sinua. Voisitko kuitenkin ajatella, että kertoisit mietteistäsi nuorisokodin mukavimmalle ohjaajalle tai nuorisopsykiatrian työntekijälle? Voit kertoa ajatuksistasi aivan samalla tavoin, kuin kerroit tänne meillekin, sain hyvin kiinni olostasi. Uskon, että kun kerrot ajatuksistasi työntekijöille, huolesi lähtisivät selviämään ja olosi voisi parantua. Työntekijät kestävät kyllä kuulla olostasi ja miten toivoisit esim. suunnitelmaa noudatettavan. Voit rohkeasti ottaa asiat puheeksi ja silloin he voivat paremmin myös auttaa sinua, kun tietävät, mitä todella ajattelet.
Jos tuntuu, että kertominen puhumalla jännittää tai on mahdoton ajatus, niin mitä luulet, voisitko kirjoittaa esimerkiksi kirjeen ohjaajalle tai nuorisopsykiatrille? Tiedäthän, että sinun on mahdollista toivoa myös hoitavan nuorisopsykiatrin vaihtoa toiseen henkilöön, jos tuntuu, ettei hän ymmärrä sinua? Voit pyytää sitäkin rohkeasti. Olet kaiken avun arvoinen ja olosi voi helpottua, kun vain uskallat ottaa seuraavan askeleen kertomisessa. Ensimmäisen olet jo ottanut, kun kirjoitit tänne meille!
Voit myös soittaa meille Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20 (puhelu on maksuton ja luottamuksellinen) tai kirjoittaa MLL:n Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun (www.mll.fi/nuortennetti). Saat kirjeeseesi henkilökohtaisen vastauksen luotettavalta aikuiselta. Voit myös chatata kanssamme ma-ke klo 17-20.
Vaikka tuntuu, että elämässä ei juuri nyt valoa meinaa näkyä, niin uskon, että toivoa on. Ethän jää ajatustesi ja huoliesi kanssa yksin, olemme mielellämme tukenasi!
Voimaterveisin,
MLL Nuortennetin Ylläpito