Kun mikään ei kelpaa…

..ja en nyt tarkoita, ettei minulle kelpaa. Tarkoitan, että äidilleni ei kelpaa mikään. Aina kun sanon, teen, ajattelen, en sano, en tee tai en ajattele jotain, heti alkaa helvetinmoinen valitus kaikesta. Jos pesen pyykit, valittaa, että olisi itse tehnyt sen paljon paremmin. Jos taas en pese, alkaa narina siitä, miksen ikinä tee mitään hänen hyväkseen. Jos saan kokeesta kympin, olin kuulemma kuitenkin luntannut. Jos taas en saa, niin kuulemma olen täysin luuseri. En jaksa enää sitä, että jatkuvasti valitetaan kaikesta, mitä en tee, ja sitten kun teen, valitetaan päinvastaisesta syystä. Haloo, olen 15, ja minulla on kotiintuloaika neljältä, joudun käyttämään ulkohousuja, puhelimessa on on joku Family, etten voi ladata mitään, ei ole edes WhatsAppia, en voi tuoda kavereita kotiin, ei ole omaa huonetta, joten istun kaiket päivät olohuoneen pöydän ääressä, en saa meikata tai laittaa edes vähän ripsaria, puhelimessa on tunnin puhelinaika, jonka jälkeen mikään ei toimi, äiti kyttää aina, mitä teen puhelimella ja milloin olen paikalla. Olen vienyt kauppaan pulloja, hoitanut naapureiden lemmikkejä, siivonnut ja vaikka mitä, ja sitten äiti tulee ja ottaa rahat itselleen, koska ”En ole ansainnut niitä”. Vittuillakseen käy vielä salaa puhelimellani, lukee hakuhistoriaa ja viestejä, ja… voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin. Kaiken lisäksi haukkuu jatkuvasti ja uhkailee jatkuvasti laittavansa minut psykologille ”mielenterveysongelmien” takia, vaikka en ole tehnyt mitään. Mitä helvettiä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Jos nyt tiivistettäisiin asia kolmeen kirjaimeen, ne olisivat varmaan W, T ja F. Sori, taisin vähän kiroilla, mutta aivot ei vaan riitä prosessoimaan noin paskaa käytöstä… Muuten olen omasta mielestäni harvinaisen hyväkäytöksinen, mutta… joskus pitää purkaa tänne tunteita. 🤭

Toivottavasti muilla menee paremmin!