Muistan tosi hyvin viimevuodelta vaan ja ainoostaan sen kaiken tuskan. Muistan kun mä mittailin mun kehoa, kävin kokoajan puntarilla ja itkin miten lihava mä oon. ”miksen mä syntyny hoikaks? Miks mun lantio on näin levee? onko mun kohtalo vaan olla lihava?” kuitenkin kokoajan mun päässä ääni puhu ”laihduta viis kiloa niin oot hyvä.. älä nyt luovuta vi*un lihava, ootko sä näin laiska? ei ihme ettei kukaan kelpuuta tollasta”. Se oli mun tapa kontrolloida mun elämää. Mulla ei juurikaan ollut/oo kavereita ja aattelin et se syy on mun ulkonäössä. Vaikka mä olin kuinka alipainonen, mä en nähny eroa. Mun keho huus nälkää mut mua pelotti. Ahisti syödä. Samaan aikaan mä en tuntenu psyykkistä nälkää. Mun mieli ei käskeny mun syödä. Ainoostaan mahaan sattu ja päätä huimas. Muistan vähän ennen joulua koulussa, joulujuhlan kenraaliharkkojen just loputtua mun päätä yhtäkkii alko sattuu hirveesti ja silmissä sumeni. Mä en enää jaksanu liikkuu ja kaaduin vaan maahan makaamaan enkä jaksanu nousta vähän sen jälkeen ku kaikki muut oli lähteny salista.
Mun perheellä oli muutenkin niin rankkaa, mä en kertou kenellekkään. Mä olin aina kipee kaikissa terveystarkastuksissa, ja välttelin niitä parhaani mukaan. Vaikka en kokenu olevani sairas, joku ääni mun pään sisällä sano et se mitä mä tein oli väärin.
Joskus sit viikonloppuna kun mun äiti halus et katon sen kans netflixiä ja syödään karkkia mut valtas hirvee paniikki. Menin vessaan toiselle puolelle taloo vessahätä verukkeena ja laitoin viestii mun parhaalle kaverille. Mä kerroin sille kaikki. Se oli musta tosi huolissaan ja oli kuulemma ihmetellykki mun syömisiä. Se sai mut jotenki tajuumaan et se ei ollu oikein. Ehkä mun näkemys oli vähän vääristyny. En mä sillon kokonaan tietenkään parantunu, mut mä otin itteeni niskasta kiinni ja söin suklaalevyllisen sinä iltana vaikka mun mieli sano mitä!
Edelleen tosta vikasta tapahtumasta n. Puolvuotta myöhemmin välillä mun pää sanoo et mun pitäis laihuttaa. Mä syön suht paljon nykyään(ehkä jopa enemmän kun ennen laihuttamista) mut mä oon onnellinen. Oon taas sosiaalinen, avoin enkä salaile kokoajan jotain mun syömisiä. Mä osaan pitää hauskaa vaik pitäiski syödä!
Mulle ei ikinä siis diagnosoitu mitään, en jääny ikinä kiinni varsinaisesti. Mun vanhemmat ei tiedä vieläkään. Oon melko varma et jos en ois kertonu mun parhaalle kaverille, se ois menny vaan pidemmälle ja en ees haluu tietää kuinka laiha ja sairas mä enää oisinkaan ollu! Mä en enää nää mitään viehätystä laihuttamisessa mitä ennen mä jotenki oudosti näin. Mä nautin siitä. Nykyään mä pidän tosi paljon huolta siitä et mä syön ja juon aktiivisesti ja jopa sokeria syön paljon. Mun keho vaan vaatii sitä ja kai se on sen kaiken paaston jälkeen normaalia.
Mä nään nykyään itteni ajoittain jopa tosi laihana. Välillä peiliin kattoessa meinaa tulla itku, mut mä oon nyt terve. Ainakin niin terve mitä mä näin nopeesti voisin olla!
Älkää laihuttako. Se ei kannata, vaikka ehkä se saattaa kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. ”Mä laihditan vaan pari kiloa”.
Se ei tee onnellisemmaks, mielummin nautit elämästä, se on liian lyhyt kalorien laskemiseen! Varsinkin jos sä oot vielä tosi nuori sun keho muuttuu kokoajan. Ethän sä haluis ikuisesti jäädä lapsenvartaloiseks jotta olisit laiha? Hoikkuudessa ei oo mitään pahaa, mut se hoituu ihan vaan liikunnalla ja terveellisellä ja monipuolisella ruualla!<3
mä toivon et tää sai ajattelemaan miten joku pieni asia voi muotoutua vahingossa niin isoks ja hallitsemattomaks. Se ei oo hienoo olla laiha, se on hienoo olla onnellinen ja kantaa ittensä ylpeenä :)
