Laittakaa kommenttia mun novellista

Koetan kuunnella kun matikan opettaja jaarittelee yhtälöistä. Ajatukset karkailevat, taas. Tästä on tullut liian arkipäiväistä, en pysty keskittymään mihinkään, ajatuksia on kertakaikkiaan liian vaikea saada pidettyä kurissa. Vaikka kuinka yritän en pysty olla ajattelematta miten taas jäin porukan ulkopuolelle. Kuinka entiset parhaat ystäväni jättivät taas kerran vastaamatta kysymyksiini, kuinka sain jälleen kerran kokea yksinäisyyden tunteen vaikka ympärilläni oli iso kaveriporukka.Miksi he eivät vaan voi sanoa suoraan että minä en enään kuulu porukkaan. Eivätkö he ymmärrä että ne kaikki sanomatta jätetyt sanat, kaikki vastaamattomaksi jääneet kysymykset, kaikki katseet kun he luulevat etten huomaa ne kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Ehkä he eivät itse tiedä kuinka pahalta tuntuu kun jää ulkopuolelle, mutta minä tiedän. Se tuntuu niin pahalle että olisi vain helpompi ottaa enkelin siivet selkään ja lentää pois, mutta en voi tehdä sitä. En voi jättää perhettäni, jättäisin liian suuren taakan äidin ja isän hartaeille. Ja entä sitten sisarukseni? Miten nuorimmalle sisarukselleni kerrottaisiin että hänen isosiskonsa, jota hän kutsui äidikseen on lähtenyt enkelin sylissä pois. En voi olla ajattelematta miten perheeseemme jäisi iso aukko jos päättäisin lähtä pois. Vaikka minulla on monta sisarusta ei paikkaani korvaisi kukaan.En tiedä jaksanko ensi viikoa vai jaksanko edes huomista, mutta päätän jaksaa vielä tämän päivän.Nyt kymmenen vuotta myöhemmin mietin tuota päivää. En kadu että päätin silloin että jaksan vielä. Olen tuon päivän jälkeen löytänyt elämisen ilon ja saanut rinnalleni ikuisen kulkijan, mieheni jonka jo tuona kyseisenä päivänä tunsin, mieheni joka oli minun suurin tukeni ja turvani jo tuolloin vaikeana aikana ku elämän liekkini oli todella heikko