Joskus tuntuu, että mua kiusataan. Alakoulun lopussa ja seiskaluokalla mua kiusattiin, ainakin ite koin sen sillai (läheteltiin juoruja, koitettiin kaataa koulun käytävällä ja tämmöstä). Silloin kerroin tästä luokanvalvojalle joulun itsearvioinnissa ja terveydenhoitajalle. Sanoin kuitenkin, että osaan elää asian kanssa, etten tarvitse apua. Todellisuudessa musta on tuntunut todella pahalle, mutta mä en halua apua.
Nytten kun alko kasi, niin kaikki lähti tosi hyvin. En enään välittäny katseista ja juoruista ja olin tosi läheinen kavereitteni kanssa, mutta sit tänään tajusin et jokin on muuttunu. Mä itken melkein joka päivä. Oon aina ollu herkkä, mutta nyt itken enemmän. Mun kaverit tökkii mua ja ”kourii” mua mahasta, ja ne tietää etten tykkää siitä. Sit ne kutittaa mua vaikka mä huudan lopeta. Nytten kaverit suunnitteli leffaan lähtemistä ja kysyin voinko tulla mukaan, mutta yks vastas tosi törkeesti ”Et, ku meillä on tää meidän oma leffa porukka etkä sä kuulu siihen”. Tänään kun kaveri kutitti ja tökki ja huusin lopeta, niin se vaan jatko ja sit mä aloin lyömään sitä, mutta se vaan nauro.
Mun parhaat kaverit on rinnakkaisluokalla ja pyysin äitiltä että, jos saisin vaihtaa luokkaa (kesällä pyysin koulun vaihtoa, mutta hän ei suostunut pitkien matkojen takia). Äiti sano et mun pitää ite keskustella siitä asiasta luokanvalvojalle, mutta ongelma on se, että mä en halua.
Mä en halua apua, mut mä haluisin puhua. Oon meinannu lähettää sähköpostia tästä asiasta jollekkin ihmiselle joka sanoi joskus, että hänelle voisi tulla puhumaan mistä vain (ammatti ihminen). Mä olin jo rustaillu sähköpostin, mut sit mä pyyhin kaiken. Mä pelkään itseni nolaamista. En haluu näyttää tyhmälle ja säälittävälle sen silmissä.
Alotin reilut puoli vuotta sitten uuden lajin, jonka parissa viihdyn. Aina harkoissa mä unohdan kaikki mun ongelmat ja keksityn vaan siihen. Nytten kuukausi sitten satutin nilkkani ja pyysin valmentajalta kylmää ja menin lepuuttamaan sitä. Sitten valmentaja kysyi multa et harmittaako mua. Sit mää tottakai vastasin joo, koska en pystyny jatkaa harkkoja. Sit se kysy jotain et mikä mua harmittaa ja sit mulle tuli mieleen kaikki mun ongelmat. Mä en pystyny puhumaan ja aloin itkemään. Painoin päätäni seinään ja itkin sitä vasten. Sen piti lopulta lähtee ja sit se sano et keskustellaan asiasta sitten seuraavalla kerralla (se ei valmenna meitä enään). Mua pelottaa et se ilmestyy harkkoihin ja muistan taas ne kaikki asiat. En haluu kertoo sille, mut se luulee et mä en pidä sen valmennustavasta ja et vihaan sitä.
Mun ongelmat ei tunnu isolta verrattuna joittenkin muiden ongelmiin verrattuna, joten se on ehkä yks syy miks en halua kertoa asioista. Mun ongelmat tuntuu musta pahalta, mutta luultavasti monella on pahempia ongelmia. Oon kertonu näistä asioista nimettömänä, joten kerron nyt tänne.
Anteeksi, jos tuhlasin aikaanne.
Hei,
on jo askel eteenpäin että kirjoitit asioistas tänne. Voisitko puhua esim. terveydenhoitajan, kuraattorin tai psykologin kanssa asiasta? Sanoit haluavasi puhua, muttet kenenkään apua. Kyseisille henkilöille voi käydä puhumassa asioistaan luottamuksellisesti, ja voit myös sanoa ettet kovin mielellään puhu ongelmistasi. Ne on ihan todellisia, jos ne häiritsee sua, siitä huolimatta että jotakuta on kiusattu vuosissa laskien pidempään tai vähemmän aikaa. Oot aivan yhtä arvokas ihminen kuin kaikki muutkin. Voi myös miettiä, ovatko sellaiset ihmiset todella kavereita, jotka kiusaavat jatkuvasti. Jos luokanvaihto pääsee alkuun siitä, että juttelee luokanvalvojan kanssa, voisiko se onnistua vaikka tunnin jälkeen tai ensin sähköpostitse/puhelimitse, jos keskustelu muuten tuntuu vaikealta?
Rohkeutta sulle, kyllä tuo tilanne vielä paremmaks muuttuu =)
No tottakai mä voisin puhua, mutta en uskalla ottaa itse yhteyttä. Aina kun esimerkiksi luokanvalvoja on kysynyt kiusataanko sinua, olen koitannut vinkata, että kyllä, mutten sitä suoraan sano, muttei hän tajua.
Lisäks nyt tuo luokanvaihto juttu on kaatunut, koska mä tulin riitoihin nyt viimeviikolla sen parhaan kaverin kaa siltä luokalta ja kaikkialta. Sitten kun aloin hiukan olemaan meidän luokkalaisten kaa, niin ne vaan hymyili ja jutteli mulle ja näin, mutta se kääntyy koko ajan sillai, että kun kysyn, että voisko olla joku päivä, saan vastaukseksi pitkän tuijotuksen ja ”emmää nyt tiiä, ku mulla on aika paljon kiireitä” ja facebookiin ne sit kirjottelee päivittäin ”tylsää, kuka vois olla?”.
Ehkä mä vaan olen liian erillainen verrattuna meidän luokkalaisiin. Siis mulla on hauskaa niiden kaa, mut ne ei ehkä aidosti tykkää musta.
No jos sä et voi puhuu niinku siitä melkei kellekkään eti netistä semmone kaveri joka puhui siit samast asiast ja voisitte puhua siitä kahestaan. Voisitte jakaa ongelmianne.
Tiedän ton tilanteen, oon itekki kokenut sen monta kertaa. Eniten mua nyppi se kun yks sun frendeistä pamautti törkeesti ettei haluu sua leffaan mukaan: niin ei vaan voi kerta kaikkiaan tehdä! Jos yhtään helpottaa sun tunteita, mä henkilökohtaisesti oon sun tukena. :)Ite just alotin ysiluokan ja oon samassa jamassa: mulla ei oo hajuakaan kuka, mitä tai missä.