Siis okei tää on vähän outoo mut en tiedä mihin voisin vuodattaa tän. Tajusin/oon tajunnu tässä tän vuoden aikana et ei helveta mä olen lesbo. Tiedän, että tykkään naisista, mutta en tiedä vielä tykkäänkö miehistä ja se on kait ok vielä mietiskellä omaa identiteettiään jnejnejne…
En vaan tiedä miten voisin tätä jotenki ns. juhlistaa. Haluisin tulla ulos kaapista, oon meinannu jo pari kertaa tullakin, mutta en oo uskaltanu. En usko että kukaan oikeesti uskoo et oisin lesbo. Mun paras kaveri on kyl kysyny, että voisinko olla jonku tytön kanssa ja sanoin et joo. Et se nyt ei vrm niin paljon yllättyis, mutta sit mun kaikki kaverit on tyttöjä, joten pelottaa et jos kerronki niille/jollekuulle niistä, niille tulee epämukava olo.
Halusin vain vuodattaa ajatuksiani jonneki. En tii onko tää jotenki ns. universaali kokemus, että samaan aikaan haluu niininininin paljon kertoo jollekulle, et ”hei kuules mä olen löytänyt osan itseäni” mut samaan aikaan ei ikinä ja haluais haudata sen jonneki peräkammariin tai jotain. Ja kuinka paljon homofoobisia munki luokalal on nii jos tää jostain syystä leviäis, niin en kyllä kestäis.
Musta tuntuu et mulle itelleki on ollu jotenki hankala hyväksyä itteni mut toisaalta samalla tuntuu jotenki oikealta, et tulee rauhallinen jotenki olo, että okei, sä olet tässä, tämmönen sä oot. En oikeesti tiedä kelle voisin puhuu tästä, oon jotneki yksinäinen tän asian suhteen.
Ehkä joku hyvä hetki kerron vielä mun parhaalle kaverille. Tai tädille, se ainaski on aika avoimesti sanonu, että hän on bi-seksuaali. Ja onneks kuulostaa siltä, että myös mun mummo hyväksyis tän ja tiedän et mun 2 isosiskoo (joo mul on 5 sisarusta…) on myös hyväksyviä. Ja ei kellään muutenkaan mitään hirveetä homofobiaa oo mun läheisissä, muta just se et jos heidän oma TYTTÄRENSÄ on lesbo, niin se saattaa olla etenki mun iskälle vaikea pala purra vaikka onki varmaan mun tärkein ihminen.
Okei tässä oli mun romaani. Jos jollaki on samanlaisia kokemuksia/tuntemuksia, ihan mitä vaan PLIIIIIS kertokaa, haluun niin mieluusti lukea!!!!!!!!! :bbbbbDDD
Hei
Ite aloin miettiä seksuaalisuutta n. 2 vuotta sitte ja melkein heti tulin ulos mun kaverille joka on bi, vaikka en ite tiennyt seksuaalisuuttani.
Aluks muutaman kuukauden toivoin, ettei kukaan muu sais tietää, koska yläaste luokka oli homofobinen. Mutt nyt lukiossa oon alkanu olemaan avoin asiasta, en mitenkään mainosta astiaa, mutta, jos tulee puheeksi kerron suoraa, että en oo hetero.
En oo tullu mitenkään kaapista ulos, koska sukupuolivähemmistöt on aina ollu kavereilleni ihan normaali asia ja kavereiden kanssa me ei edes oleteta, että kukaan olisi esim. Hetero vaikka hän ”näyttäisi” heterolta.
Yhdelle kaverille tulin ns. Kaapista ulos, koska mua ahdisti, että hän aina puhui pojista ja mää halusin joskus puhua myös tytöistä, en tiiä hyväksyikö hän minut, mutta ainaki ollaan hyvissä väleissä vieläkin.
Ite en siis tiiä mikä mun label ois, mutta tällä hetkellä luulen olevani omni. Tiiän, että oon jotain bi seksuaalin ja lesbon välissä, mutta en tiiä tykkäänkö pojista ollenkaan.
Sää voisin kertoa äidillesi ainakin, koska hän on bi joten uskon, että hän hyväksyy sinut todella hyvin ja varamaan tietää myös vähän miltä sinusta tuntuu. :)
Moi!💖 Ihanaa, että kerroit✨
Haluan yrittää auttaa, mutta itselläni ei ole kokemusta juuri tämänlaisista asioista, joten en osaa puhua toisen lesbon näkökulmasta. Toivon, että tämä auttaa❤️
Se, että olet huomannut olevasi lesbo, on mahtava asia!🥳🥳
Itsensä ja oman identiteettinsä etsiminen on täysin normaalia. Ja se, että et VIELÄ tiedä, tykkäätkö miehistä vai et, on sekin täysin ok!🙂Normaalia on myös se, että kaapista ulos tulo pelottaa, jännittää ja jopa hävettää. Muista, askel kerrallaan! Aivan mahtavaa myös, että olet jo melkein kertonut asiasta jollekulle! Se ei välttämättä tunnu isolta, että on ” Yrittänyt ” , mutta se on valtavaa edistystä! Sinun ei ole pakko tiedottaa asiaa koko maailmalle❤️🩹Tärkeintä on, että olosi on mukava ja turvallinen! Jos päätät kertoa muille ystävillesi, se on täysin okei! Muista kuitenkin, että heidän epämukava olonsa EI OLE sinun syystäsi, sinun vikasi, eikä sinun tunteesi! Ystäviesi pitäisi ottaa tämä asia hienotunteisesti ja kohdella sinua samalla tavalla kuin ennen. Monilla heistäkin on varmasti asioita, mitkä painavat heidän mieltään tai asioita, mitä eivät uskalla kertoa! Et ole siis ainoa😉
Samaan aikaan se, että haluat kertoa maailmalle, että :
” Hei! Mä olen löytänyt osan itseäni ja mä olen onnellinen!!!” Mutta samaan aikaan epämukava tunne kertovat, että olet ylpeä ja iloinen tästä asiasta, mutta sinua jännittää kertoa siitä. Se on tosi tosi toooosii yleistä. (Jos ahdistaa paljon, ei tarvitse kertoa välttämättä kenellekään vielä.)
Kannattaa aloittaa vaikka kertomalla parhaalle ystävällesi, jos se tuntuu helpoimmalta. Ystävän tuki ja turva auttaa 100% varmasti , jos lopulta kerrot muillekin!🥹🥹
Olen ihmisenä todella empaattinen, ja se on välillä tosi haastavaa elämässäni. Kirjoitan tätä keskellä yötä, ja minulla on tosi ylpeä ja iloinen olo puolestasi, mutta samalla haikea ja surullinen, sillä kenenkään ei pitäisi kokea ns, häpeää kehostaan, sukupuolestaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan yms.
Muista vielä, että jos jostain läheisestäsi tai ystävistäsi tuntuu vaikealta tai epämiellyttävältä tämä asia, sitten tuntuu. Älä välitä! Tämä saattaa kuulostaa itsekkäältä, inhottavalta ja vaikealta, mutta tässä tilanteessa älä välitä heidän tunteistaan , jos ne ovat jollain lailla negatiivisia tai loukkaavia. Kaikkien pitää saada rauhassa olla omia itsejänsä! Luulen, että isäsi saattaa olla iloinen, että olet löytänyt identiteettiäsi. Hänkin on kokenut saman kuin sinä, (vähän eri tavalla vain), mutta hänkin on ollut nuori. 😉😉
Voin kertoo vähän omasta epävarmuudesta lyhyesti:
Mä pukeudun tosi eri tavalla kuin muut, ja tunsin ja tunnen edelleen siitä epävarmuutta. Ajattelen vain, että ” Tällainen mä olen ” ja en välitä muiden mielipiteistä. Kaikki kehuu mun vaatteita koulussa ja huomaan että erotun joukosta. Oon tosi lyhyt ja siitä mua kiusattiin 1-2lk, ja edelleen siitä on jäänyt syvät arvet. Se on yksi vaikeimmista asioista nykypäivänäkin, mitä vastaan kamppailen, mutta tällä hetkellä ei ole suuria ongelmia. Olen siis 6.lk . Jotkut saattoivat 5.lk sanoa mulle että ” Sä oot oikeesti niin pieni!” . Ei haukkuvasti, mutta siltä se tuntui.
Mua sanottiin 1-2lk ” Tapiksi ” .
Se tuntu kauheelta. Myös mun eskari-ope kommentoi aina mun lyhyyttä.
Mut välillä se vaan tuntuu et on mä vastaan maailma. Mut elämä on, ja se jatkuu.
Olet todella fiksu, kun pohdit näitä asioita!
Monet haluavat sulautua joukkoon, mutta minä haluan olla erilainen. Rohkeasti! En halua olla sellainen, että juon energiajuomia, käytän päihteitä ja lintsaan koulusta. Olen myös aika iso nörtti monissa asioissa. Olen fiksu, ja saan kuulla sitä koulussa myös , mutta en mukavimmalla tavalla. Kukaan ei onneksi ole haukkunut vaatteitani tai muiden luokkalaisten vaatteita. Rakastan k-poppia ja harry potter-kirjoja! Rakastan eläimiä ja musiikkia. Rakastan urheilua ja monia muita asioita! Haluan auttaa ihmisiä! Vihaan rasismia, kiusaamista jne! Se on kauheaa!!!
Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mitta sanon silti. Tiedän monia , jotka ovat ihastuneet minuun koulussamme. Syy siihen on että olen oma itseni. Kaikki ovat joskus epävarmoja itsestään! Minulla ok myös paljon kavereita. En ole ” Kylmä kuningatar” vaan epävarma, itsevarma, fiksu, tyhmä, outo, ihana, empaattinen, itsekäs, feikki ja aito nuori tyttö! Olen kaikkea. En ole täydellinen, enkä haluais olla!
Sori kun näin pitkä viesti….
Toivottavasti autto edes vähän😬
Mut tsemppii sulle ihan sikana!!!!!🩷