Moi eli siis mä oon 15, kasilla, afab agender (kaapis).
Varotus – tää on pitkä
Mun mieliala on niinkuin jatkuvasti maassa enkä jaksais mennä kouluun vaan haluisin vaan pysyä kotona ja nukkua. Se oli aika paha hiihtolomalla kun en jaksanu lähtee reissuun millään niin feikkasin olevani kipeä ja sain jäädä kotiin. Mä tiiän et mun putäis puhuu jollekulle ja et se ois vaan hyväks mut mua ahistaa sen ajattelu ja pari kertaa kun oon yrittäny mä oon vaan vaihtanu puheenaihetta niin ettei mun tarvitsis puhuu siitä.
Musta tuntuu niin kauheelle tää maailma, ja just silloin kun on mun vuoro tulla aikuiseks. Sotia syttyy ja jotkut sanoo et 3ww saattaa syttyä ja musta vaan tuntuu niin kauheen masentuneelta. Koulus me opitaan nyt köyhyydestä, sodista, ylikulutuksesta, ilmastonmuutoksesta sun muusta, ja mä tiiön et ne on tärkeitä asioita oppia mut ne totta puhuen saa mun mielen vaan pahemmaks ha mä haluisin olla kuulematta niistä koska mä tiiän niistä jo ihan tosi paljon. Myt sit taas aina kun puhutaan ylikulutuksdsta musta rupee tuntuu tosi syylliseltä kun mä ostan jonkin hauskan koristeen mun huoneeseen, ja kun opiskellaan ilmastonmuutoksesta mä haluun vaan huutaa tyynyyn ja nukkua ikuisesti.
Kun mä olin nelosella mä voitin stipendin siitä et mä olin kiinnostunut ympästä. Se kirja oli ilmastonmuutoksesta, mä en tarvinnut tietää maailman hitaasta kuolemisesta ykstoistavuotiaana.
Ja sit tuli korona. Mulla ei oo hyviä sosiaalisia taitoja, oli se sit sen takii et oon aika introvertti, koska mun kaverit on joko aiempien kautta tuttuja tai sit ihmisii joita oon tuntenut suurimman osan elämästä tai siks et oon varmaan joko ADHD tai autistin kirjolla (ei diagnoosia).
Ja sit tuli Venäjä-Ukraina sota. Mä kuulin siitä uutisissa kun mä olin menos nukkumaan mun synttäriyönä. Miks hitossa mun pitää kuulla kaikesta kauhesta just ennen nukkumaan menoa???
Mun pikkuveli, AuDHD, huono impulsiivi kontrolli, ragee tosi helposti ja mä tiiän et se ei oo sen syytä ja se on nyt paremmin, ja mä jaettiin huone aiemmin, johtavan siihen ettei mulla ollut omaa paikkaa kotona joka oli vain mun ja mä usein vedin pitkän tikun siinä et kehen sen rage kohdistui. Nykyään mulla on oma huone ja sillä myös.
Mä taisin olla ehk 13, kutosen jälkeinen kesäloma, kun mä leikkasin mun hiukset (classinen coping mekaniikka) kun mulla oli niin kauhee olo. Mä rupesin viiltelemään. Ei paljoo eikä syvälle, niinkuin vaan just ja just ihon pinnallisin osa. Mä lopetin ehk viieks kuukaudeks kun koulu alko kunnes yllätys yllätys, teenage angst ja mua ’kiusattiin’ (kiusaamista mut mä luulin et se oli vaan leikkimielistä härnäämistä kunnes ope puuttu asiaan.) Hauska juttu, se käsiteltiin minuutin puheella osapuolten kesken mis ne sano et mä olin uhkaillu niitä, mä sanoin et se lähti siitä et mä varoiting niitä kun mä leikkasin kangasta kun ne paini aika lähellä saksia ja sit myöhemmin mulla meni hermot ja sanoin et mä heitän niitä paistinpannulla (en sanonu anteeks mut myöhemmin sanoin). Mä pyysin niiltä anteeks ja ne sano sori. Jeez se oli todellakin miten sen oli tarkotus mennä. Se mainittiin kerran mun vanhemmille, ei välttis ees niiden.
Sit mut diagnisoitiin kroonisella ihosairaudella joka periaatteessa tarkoittaa että mä saan antibiotti kuureja vähän väliä ja eläminen on helvettiä pahojen päivien aikana.
Sitten mieliala paheni pariksi kuukaudeksi. Sitten se parani ja kesä oli ihanaa. Kunnes viime syksy.
Mun ukki kuoli ja nyt mun mummo joutuu myymään sen talon kun mun ukilla olikin kauheesti velkoja ja mun äitikin joutuu stressaa siitä.
Mun kaveriporukkaan liitty yks tyyppä, A (ei oikee nimi). Se oli aika kiva aluks mut sitten mä kuulin et se oli uhannu sen ex-kavereita et se viiltelee jos ne ei oo sen kavereita. Se sano et sen BF on lukios ja mä yritin olla sen kaa vähemmän, ja samalla sosiaalisoiduin mun og kavereiden kanssa koko ajan vaan vähemmän. se kommentoi miten mun kannattais pestä mun hiukset ja mun kaverin pitäis käyttää meikkii. Mua pelotti se. Lopulta, kolmen kuukauden jälkeen se lähti. Nyt se on mun toisen tutun kaveriporukas ja mä en haluu pilata sen kavisuhetta.
Sit mun sairaus flare-uppas. mä olin pois koulusta viikon, johtaen siihen et mä melkeen jouduin johonkin juttuun mis mulle koostettais tiimi useista nurten kanssa toimivista ihmisistä ja pidettäis iso kokous. Se pelottaa mua koska mä en oo kertomas joillekin rando aikusille mun omasta kroonisesta sairaudesta (joka on vähän häpeyttä aiheuttava). Se raja on siis jotain kolme viikkoa pois/lukukausi.
Sit Trump rupee tekee tyhmiä. Mä oon niin vihanen mut mä en voi tehä siille mitään ja mä vihaan sitä ja mä haluun [osa tekstistä poistettu].
Sit. Hiihtoloma. Mä oon kotona. Mun äiti soittaa kuinka mun mummo oli oottanu mua ja leiponu mulle kakun. Musta tuntu ihan kauheelle ihmiselle ja mä aattelin hetken et kaikki olis paremmin jos mua ei olis. Mä relapsasin, pahemmin kuin hetkeen.
Viime päivät on ollu parempia, mut sit eilen Trump meni ja julisti sodan. Mua pelottaa et ww3 alkaa tästä. Se ei ees liity muhun millään. Mä haluun tappaa itteni mut samaan aikaan en.
Herranen, mulla on koko ajan syyllinen olo kaikesta mikä ei oo mun syy millään hiton tavalla. Mä oon niin väsynyt.
Koton mun äiti huutaa helposti et pitää tehä kotitöitä (mikä on reiluu, mä unohan vähän välii), mut sit mun pikkuveli tekee kymmenesosan siitä mitä mä teen (se on kaks vuotta nuorempi kuin mä, täyttää 13).
Sit mun äiti rikko olkapäänsä. Se huutaa kun siihen sattuu. Mä varaudun lyöntiin jos joku huutaa mun lähellä, vaikka kukaan ei oo lyöny mua (paitsi <9 pikkuveli). Se ei voi käyttää sen kättö nyt ehkä jopa kahteen vuoteen kunnolla.
Mä kuulen kun mun vanhemmat puhuu rahasta. Sitä on melko vähän, enkä mä enään pyydä et ne ostaa mulle mitään. Ne kysy et mitä mä haluun lahjaksi ja mä en uskaltanu vastata mitään yli 15 e. Musta tuntuu syylliseltä joka kerta kun mä ostan tai syön herkkuja koska mä en tarvii niitä. ne vie rahaa.
Musta tuntuu burnoutilta. Kuollelta. Ja mä otan lisää ja lisää vastuuta joka tapauksessa. Mä haluun kertoo jollekulle mut mä en luota aikuisiin helposti (en ees tiiä miks) ja mun kaverit ei ansaitse et mä trauma dumppaan niille. (ai niin myös teenage drama on melkeen puolittanu kaveriporukan kahtii nyt).
Mä relapsasin tunti sitten. Mä haluun itkee mut mä en vaan voi. Mä vihaan elämää. Miks mä en voi vaan juosta metsään ja muuttua puuksi tai jotain.
Miks tää maailma sortuu just kun on mun vuoro olla itsenäinen.
Mä haluun vaan vetää [osa tekstistä poistettu] tai vaan nukkua ikuisesti.
Kiitos jos luit tän kokonaan. must tuntuu jo paremmalta. Mä en oikeesti haluu kuolla-kuolla mut. Joskus se tuntuu houkuttelevalta et ei tarvis huolehtia mistään enää.
Hei 15v yks jalka haudassa,
Aluksi haluan lähettää sinulle ison halauksen täältä. Olen lukenut pitkän ja koskettavan viestisi ja vaikutat todella fiksulta ja ajattelevalta nuorelta, joka kantaa maailman painoa harteillaan. Toivon kovasti, että elämässäsi on ihmisiä, joille voisit jakaa huoliasi ja saisit lohtua ja ymmärrystä, jota ehdottomasti ansaitset.
Kerrot monista huolista elämässäsi, oma jaksamisesi ja perheesi hyvinvointi, ukkisi menehtyminen, kaverisuhteesi ja taloudelliset haasteet kuormittavat täysin ymmärrettävästi sinua. Toisaalta maailman tapahtumat, huoli sodista, köyhyydestä ja ympäristöstä painaa mieltäsi.
Elämme ajassa, jossa uutisten, somen ja koulun kautta opimme ja kuulemme vakavia asioista, joilta haluaisimme itseämme ja läheisiämme suojella. Onkin suurta viisautta yrittää suojata itseäsi huolettavilta asioilta ja se on täysin oikein. Mikä asia helpottaa oloasi tässä hetkessä? Onko elämässäsi joku tekeminen, harrastus tai ihminen, jonka kanssa saisit hengähtää ja levähtää huolettavista ajatuksistasi? Sinä kaipaat ja ansaitset ihania ja iloisia asioita elämääsi.
Kerrot myös, että olet yrittänyt kertoa olostasi ja ajatuksistasi aikuisille, mutta kertominen tuntuu liian vaikealta. Toisaalta kerrot, että sinun on vaikea luottaa aikuisiin. Jos puhuminen tuntuu hankalalta, voisitko ajatella kirjoittavasi ajatuksiasi ylös, kuten teit kirjoittaessasi tänne? Tärkeää olisi, että tässä hetkessä saisit jaettua huoltasi jollekin, jotta saisit itse apua ja tukea, jota ehdottomasti tarvitset.
Miltä sinusta tuntuisi kirjoittaa meille nettikirje? Siellä voit olla kirjeenvaihdossa päivystäjän kanssa, jutella henkilökohtaisista asioista nimettömästi ja luottamuksella ja samalla saada toivottavasti lisää uskoa ja luottamusta meihin aikuisiin. Voit myös aina soittaa meille Lasten ja nuorten puhelimeen ja tukilinjalle (p. 116 111). Olemme auki vuoden jokaisena päivänä klo24 asti ja meille voit jutella mistä tahansa asiasta.
Pidäthän huolta itsestäsi etkä jää yksin huoltesi kanssa!
Lämpimin halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä