Päivittäin olen ihmisten kanssa enemmän tai vähemmän aikaa tekemisissä. Juttelen opettajani kanssa, tervehdin bussikuskeja, tervehdin käytävillä kulkevia opettajia, saatan hymyillä vastaantulijoille, juttelen avoimesti vanhempieni kanssa ja sitten illalla saatan vielä tekstata jollekkin kuulumisia/soittaa.
Silti kaikki tuo tuntuu ylivoimaiselta.
Minusta tuntuu, että vihaan ihmisiä. Syvästi. Ja katkerasti. Kun joudun laittamaan viestiä esimerkiksi kaverille, haluaisin huutaa että en halua jutella hänen kanssaan ja että vihaan häntä ja ettei hänellä ole oikeutta tulla elämääni, enkä halua että hän koskaan enää edes katsoo minua. Silti laitan ystävällisen viestin hymiöillä menemään, ja suljen inhoni sisälleni. Sain juuri yhdeltä ystävältä paljon kortteja joissa lukee erilaisia ”elämänviisauksia” ja myös hänen itse tekemänsä lapaset ja vastaavaa. Olihan se kiva, mutta en olisi halunnut joutua kiittelemään tuhansia kertoja ja kuunteleen toisen sitten iloista sauhuamista siitä että kuinka on kiva että tykkään. Sitten se johti siihen että jouduin tekstailemaan hänen kanssaan monta tuntia, ja se vei kaikki voimat minusta.
Päivittäin minulla on tietynlainen mittari joka kertoo kuinka pitkään jaksan jutella ihmisten kanssa. Se on hyvin pieni mittari. Se on melkein jo heti tyhjä, kun astun talostani ulos.
Monet ovat tykästyneet minuun juuri tämän takia. Olen etäinen, vähän kylmä ja tarpeen tullen osaan silti puhua höttösiä ja hymyillä suloisesti. Ihmiset sanovat että olen viisaampi kuin kukaan muu heidän tuntemansa, ja olen jotenkin ikäänkuin muusta maailmasta. He näkevät hiljaisuuteni salaperäisyytenä ja ihmettelevät miten pystyn jotenkin soutamaan vastavirtaan tässä maailmassa, eikä minun tarvitse luottaa muihin. Etenkin ihmiset joilla on ongelmia mielensä kanssa ovat sitoutuneet minuun kiinni. He saattavat päivittäin lähettää viestejä ja kortteja sekä kirjeitä minulle, ikäänkuin fanipostia. En koskaan vastaa, mutta silti se jatkuu. Se on jatkunut jo monta vuotta.
Olen ahdistunut, koska mitä enemmän yritän pyrkiä pois, sitä enemmän ihmiset tarrautuvat minuun. Nykyään kun minut voi vielä tavoittaa kaikkialta. Kuka vain voi soittaa minulle. Kuka vain voi tulla koululleni. Kuka vain voi huomata minut kadulla. Ja myös netissä voi laittaa sähköpostia ja viestejä. En ole missään rauhassa!
Pyrin aina laittamaan facebookin offlineen jos siellä olen. Nyt olen lopettanut siellä käymisen. Myös kaikenmaailman käyttäjäni pyrin pitämään salassa kuka niitä käyttää. Myös numeroani en anna melkein kellekkään enää. Kun joku sitä pyytää, sanon että kännykkäni on rikki, tai sitten olen miettinyt että voisin antaa väärän numeron. Etenkin nyt, kun EX-äni otti yhteyttä vuoden jälkeen sanoen että on vieläkin aivan murtunut erostamme ja haluaisi tietää voinko hyvin. Hän kuullemma potee kovaa ikävää. Tämä sai minut tajuamaan etten voi ikinä enää estää ihmisiä jotka numeroni tietävät soittelemasta minulle.
Olen katkaissut välini kaikkiin ihmisiin, ja tunnen syyllisyyden tuskaa koska tiedän että taakseni jäi monta ihmistä jotka kaipaavat minua. Olen saanut heiltä viestejä, mutta olen vain laittanut ne automaattisesti saavuttuaan jo poistolistalle, ja kirjeet jätän avaamatta ja kortit lukematta ja heitän menemään. En haluaisi ollenkaan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Olen kyllä haluamassa töihin ja haluan oman asunnon, mutta en halua mitään turhia ihmisiä ympärilleni hidastamaan tahtiani. Tunnen että olen aina heille velkaa jotain, jos heidän kanssaan juttelen. Siksi en juttele.
Olenko jotenkin vammautunut tai omistanko jonkun persoonallisuushäiriön? Onko jollakulla samanlaista tuntemusta?
En tunne samallalailla, mutta toivon, että jaksat lukea epäselvän sepostukseni.
Ensinnäkin: et jää juttelemisesta velkaa kenellekään mitään, koskaan. (ellet lupaa jutellessasi jotain)
Toiseksi: jos et halua ihmisiä lähellesi, älä pidä heitä lähelläsi.
Olisi kuitenkin hyvä, jos sinulla olisi ainakin yksi ystävä/ihminen josta välität.
Varmasti maailmassasi on edes yksi sellainen ihminen. Tai ainakin tulee olemaan.
Älä erakoidu ja muuta metsään tai saareen, jossa ei ole ketään, vaan pidä ainakin ihmisiä näköpiirissäsi, jos ei muuta.