Tarinani alkaa heti ensimmäiseltä luokalta, en muista siitä paljon, muistan vaan, että minulla oli kaksi kaveria ja minua kiusasi yksi poika, se vuosi meni vielä melko helposti.
Tokalla luokalla toinen mun kavereista jätti mut kokonaan. Pari muuta poikaa rupes kiusaamaan mua myös.
Kolmosen muistan vähän paremmin, mulla oli yks kaveri ja sen kanssa keinuttiin välitunnilla, mutta myös mun ulkonäköä ja vaatteita haukuttiin, mulla oli myös selvittämättömiä nivelkipuja. Lisäksi mulla diagnosoitiin astma. Kolmosluokka nyt meni tossa kaikkien muittenkin vuosien mukana.
Nelosluokka oli hiukan vaikeampi, mun toinen kaveri jätti mut ja olin jonkinverran yhen tytön kanssa, mutta en joka välitunti, joten välissä seisoskelin vaan katoksen alla ja nojailin seinään, saatoin myös olla ’oman puuni’ luona. Kiusaaminenkin pahentui, opettajia se asia ei kiinnostanut.
Viitosluokka oli painajaismainen, mulla ei ollu ketään, nivelkivut oli niin pahat, että en voinu esim. hyppiä hyppynarulla tai muuta mitä normaalit sen ikäset teki. Lisäksikää en tykänny yhtää telinevoimistelusta ja suurinosa vain teki rekkitangolla temppuja. Olen aika varma että kärsin vitosluokalla jonkinlaisesta masennuksesta. [osa tekstistä poistettu]. Sitten me muutettiin kaupunkiseudulle ja vaihdoin kuukille luokkaa.
Kutosluokka meni aika hyvin uudessa koulussa, sain kavereita ja mun olo parani, nivelkivut mua edelleen vaivas. Lisäks mulla oli päiviä jolloin oisin halunnu vaa kuolla. Pelkäsin myös ylä-astetta, ja nyt todellakin sanon että en turhaan.
Seiska oli elämäni pahin vuosi, heti vuoden alussa mulla diagnosoitiin agressiivinen reuma. Puoli vuotta meni nukutuksissa, teholla ja muutenkin sairaalassa. Kaveripiiri harveni ja musta alko liikkua huhuja. Lisäks mun piti kertoo mun sairaudesta ja sain sen takia lisää huomiota, sitä en olisi halunnut, koska ne halveksi mua jo valmiiks. Kevätlukukausi oli pahempi, sairaus paheni ja sitä myöten kiusaus paheni. Heti kevätlukukauden alussa menetin kaikki kaverini, tuntui, että kaikki vihasivat minua ja aloin pelätä ihmisiä. Pelkäsin vastaantulijoita ja lintsasin pahimpina päivinä. Oon oikeasti erittäin vahvasti sitä mieltä et mulla oli masennus. Tai on edelleen, en tiedä, en oo puhunu tästä kenellekkään. Koulussa opettajat eivät välittäneet vaikka näkivät, että minua kiusattiin. Minua haukuttiin luokassa mm. tuksuksi ja sanottiin että minulla on suuret rinnat selässä. Kevätlukukauden loppuun sinnittelin vaikka mieli olisi tehnyt tehdä itsemurha.
Nyt kesälomalla en tiedä mikä minulla on. Tekisi mieli itkeä, mutten pysty. Välissä saan kuitenkin itkukohtauksia, joissa tärisen, en saa kunnolla henkeä ja minuun sattuu, niinkuin sisällä mussa ois joku joka sattuu. Mulla on hirveät paineet laihtua, koska oon lihonu ton sairauden takia. Mut se ei onnistu. En tiiä miten pärjään vielä 2 vuotta tuolla. Koulunvaihto ei oo mahdollista. Mua pelottaa mennä kouluun. Oon suurimman osan ajasta apaattinen, kun oon yksin kotona saatan vaa maata sängyllä monta tuntiaki ja sit vaa tajuta et onki menny tosi kauan.
Se on minun tarinani ja toivon että saan tähän helpotusta.
Hei,
pahoittelut, että olet joutunut odottamaan pitkään viestisi julkaisua. Tarinasi on koskettava ja olet joutunut kokemaan paljon vastoinkäymisiä sekä oman terveytesi kanssa että koulussa kiusaajien vuoksi.
Haluan heti alkuun sanoa, että Sinussa ei ole mitään vikaa, vaan kiusaajissa ja opettajissa, jotka eivät ole puuttuneet muun muassa nimittelyysi. Koululla ja koulun aikuisilla on velvollisuus puuttua kiusaamiseen, mutta valitettavan usein sitä velvollisuutta laiminlyödään tai kiusaamiseen puututaan liian lepsusti.
Oletko koskaan kertonut vanhemmillesi tai koulussa kenellekään (opettaja, kuraattori, terveydenhoitaja) kiusaamisesta? Kannustan sinua kertomaan asiasta aikuiselle viimeistään, kun koulut alkavat ja jos kiusaaminen edelleen jatkuu. Usein vaikeasta asiasta puhuminen tuntuu tosi vaikealta, etenkin jos on kokenut aikuisten toimivan välinpitämättömästi tilanteissa, joissa sinua on tullut kiusatuksi heidän kuullen/nähden. On kuitenkin niin väärin ja törkeää, miten sinua on kohdeltu, että siihen tulisi saada loppu. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, niin voisitko kirjoittaa kiusaamisesta aikuiselle, kuten kirjoitit tännekin? Tai näyttää tämän tekstin/kopioida sen?
Toivottavasti terveydentilasi reuman osalta on hallinnassa ja saat lievitystä koviin kipuihin. Kukaan ei voi edes kuvitella, miten tuskallista sinulla on ollut ja on kipujen kanssa, paitsi jos on itse sairastanut. Olet todella vahva, kun jaksoit sinnitellä kaikki ne vuodet, jolloin ei vielä ollut selvinnyt syytä kivuillesi!
Pitkään jatkunut kiusaaminen musertaa ja lannistaa mielen, sen vahvimmankin. Kerroit epäileväsi itselläsi masennusta ja varmasti vuosien rankat kokemukset ovatkin masentaneet mieltäsi. Mutta mieli voi alkaa voida paremmin ja masentuneisuudesta voi päästä eroon, kun uskaltaa pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Älä anna kiusaajien lannistaa sinua, vaan taistele vastaan! Taistele kertomalla aikuisille kiusaamisesta ja vaatimalla sitä, että saat olla rauhassa ja oma itsesi. Taistele myös pyytämällä itsellesi tukea ja apua masentuneeseen mieleesi. Olet kaiken hyvän arvoinen!
Voisitko ajatella meneväsi juttelemaan kouluterveydenhoitajalle ajatuksistasi koskien painoasi? Terveydenhoitaja osaisi antaa sinulle vinkkejä painonhallintaan terveellisellä tavalla, ottaen huomioon sairautesi. Terveydenhoitaja on myös aikuinen, kenelle voit kertoa kiusaamisesta ja masentuneisuudesta. Nuortennetin Mistä apua -osiossa on myös Huoli puheeksi -lomake, jota voi käyttää apuna vaikean asian esiin ottamisessa.
Muista, että voit aina soittaa ilmaiseksi Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111 ja jutella nimettömänä ja täysin luottamuksella aikuisen kanssa. Nyt kesällä puhelin on joka päivä auki klo 14-17.
Voimia sinulle!