Mulla on siis ihan hirvee olo. En tiedä, kauanko jaksan enää yhtään mitään. En tiedä, mikä mulla edes on. Kaikki vain ahdistaa, masentaa, pelottaa ja stressaa. Omat ajatukset ahdistaa… Oon selvinnyt tosi pitkään yksin, mutta en enää jaksa! En kuitenkaan saa millään suuta avattua. En osaa selittää, mikä mulla on. En tiedä, miten saisin haettua apua. En uskalla kertoa kellekään puhumalla tai edes viestillä/kirjeellä. Mulla on vain niin paha olla, mutta en tiedä miksi tai mitä tehdä. En oo kertonut kellekään, koska en vain uskalla. Olen yrittänyt mennä juttelemaan ja laittaa viestiä, mutta en vain pysty. Olen yrittänyt miettiä kaikki ihmiset elämästäni läpi, mutta en pysty kertomaan kellekään. Avun pyytäminen tuntuu maailman vaikeimmalta asialta. Mulla on niin toivoton olo! En oo koskaan puhunut tästä kellekään oikeesti avoimesti. Ainoa, mitä oon uskaltanut sanoa on, etten jaksa koulua, mutta kun se on niin paljon enemmän! Joku selittämätön kärsimys vain kaivertaa mua. Mulle ei oo oikeestaan tapahtunut mitään, mutta jossain kohtaa uuvuin vain niin totaalisesti, että en jaksanut siivota mun huonetta puoleen vuoteen ja kotiin päästyä kävin usein vain maahan makaamaan ja aloin itkemään. Mä en oikeasti tiedä, mitä mä voin enää tehdä. Avun hakeminen on niin niin niin vaikeaa!! Tällä hetkellä mulla ei oo enää niin paha olla. Hitaasti oon päässyt kaivautumaan sieltä kuopasta ylöspäin, mutta mitä jos tipahdan sinne takaisin… Uusi juttu mulle on kaikki ahdistavat ajatukset ja aivan hirveä ahdistus joinain päivinä, että mun on vain pakko mennä vessaan hengittelemään. En tiedä, mikä mulla oikein voisi olla, kun joinain päivinä kaikki on ihan hyvin ja seuraavana tuntuu, että en saa happea tai jaksa enää mitään. En mä selviä ilman apua! Mun elämä on yhtä näytelmää. Lavalla pänäyttelijä näyttelee moitteettomasti, mutta verhojen takana on kaaos. Näyttelijät, ohjaajat, maskeeraajat ja mitkä lie huutavat toisilleen niin hiljaa, ettei yleisö kuule. Kaikki juoksevat ympäriinsä ja päälle jätetty kiharrin sytyttää verhot tuleen. Viime hetkellä joku kaataa sankollisen vettä verhoihin, ennen koko rakennus sytty palamaan. Yleisö ei huomaa mitään ja saatuaan tarpeekseen, he lähtevät tyytyväisinä näytelmään. Mä siis haluan tosi kovasti hakea apua, mutta en vain pysty! Mikään keino ei tunnu mahdolliselta. Ei varmaan kukaan voi auttaa mua, kun en mä vain pysty hakemaan apua millään. En, vaikka mulla olisi miten paha olla.
Hei Emt,
Kiitos viestistäsi tänne Nuortennettiin. Olet ottanut nyt ison ja tärkeän askeleen, kun kirjoitit tänne ja pyysit tätä kautta apua. Voit olla todella ylpeä itsestäsi, hyvä sinä! <3
Kuvaat todella koskettavasti omaa pahaa oloasi, sen hahmottomuutta ja oireita, jotka vaihtelevat päivästä toiseen. Kuvaat myös sitä, kuinka avun pyytäminen sekä omasta olosta kertominen tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta.
Mutta tiedätkö, tänne kirjoittamassasi viestissä kuvaat todella hienosti ja selkeästi omaa oloasi. Olet siis jo onnistunut yhdessä isossa asiassa vaikka koit sen maailman vaikeimmaksi – onnistuit kirjoittamaan tänne ja selittämään oman vointisi sekä sen, että tarvitset apua.
Miltä sinusta tuntuisi näyttää tänne kirjoittamasi viesti jollekin aikuiselle, kuraattorille, terkkarille, lähiaikuiselle tai opettajalle? Mainitsit, että olet kertonut jo että koulu ahdistaa. Voisitko kokeilla yrittää jutella uudestaan sille ihmiselle, jolle olet tämänkin kertonut?
Voit myös olla yhteydessä meihin joko soittamalla 116 111 tai sitten kirjoittamalla joko chattiin tai nettikirjeisiin jos kirjoittaminen on sinulle helpompaa.
Aina on mahdollista voida paremmin, yksin ei tarvitse pärjätä <3
Lämpimin halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä