moi, mietin et voisin vähän kertoa mun tarinasta tänne, et toivottavasti joku pystyis ottamaan mallia ja saamaan jotain irti jos on jotenki vaikeessa elämäntilanteessa.
syyskuussa tosiaan alko mun alamäki. olin ain luullu, että mielenterveyden häiriöt/ym. on vaan lapsellisten hömppää ja paskanjauhantaa, kunnes ne iski mulle. pikkuhiljaa mieliala vaan laski ja laski, ja marraskuussa lopulta oltiin jo siihen astisen elämän pohjalla. mua paino niin sisarusten ongelmat, talousvaikeudet perheessä, läheisten hyvinvointi ja omat ongelmat esim. ahdistuksen ja pakko-oireiden suhteen.
muistan ikuisesti, ku olin niin huonossa jamassa, että itkin tunnillaki, koska kaikki tuntu niin raskaalta. en ikinä ennen ollu tehny mitään sellasta, enkä ikinä olis uskonutkaan että teen mitään sellasta, ku oon kuitenkin (valitettavasti) tosi hyvä pitämään asiat itelläni ja esittämään että kaikki oli hyvin. jeps. ehkä siitä sit itekki tajus, että ei oo kaikki hyvin ja kävin juttelemassa terkkarille vähän, mut oli kyllä suurin virhe. ei mitään heittiä ja hyvä vaan että puhutte jollekki, mutta itselle henkilökohtasesti toi oli aivan kamalaa paskaa, mikä vaan syvens mun häpeää. terkkari ei osannut oikeastaan sanoa mitään, ja lopulta mäkin menin niin lukkoon, että en ees kertonu mitään :b.
no, joulukuu kärvisteltiin, ja joululomalla taas mieliala koheni. etenki jouluaika meni tosi hyvin ja oli mukavaa, ja lupasinki itelleni, ettei enää ikinä ensvuonna mitään tällasta. no, koulu alkoi taas ja aika pian samaan jamaan mentiin.
alakuloisuuden ja koko maata koskevan vitutuksen lisäksi mukaan tuli syömishäiriö-oireet. marras-joulukuussa jo vähän sieltä pilkotteli (tai oikeestaan koko elämänhän oon ollu vääristynyt) ja tammikuussa iski toden teolla. ensin oli lupaukset siitä, että nyt elämän kuntoon. aloin käymään salilla aktiivisemmin. ekaksi rajotukset oli ihan normaaleja ja terveellisiäki: herkut pois, ja enemmän vihreää lautaselle.
pelottavan nopeaa kuitenki oikeestaan huomaamatta rajottaminen muuttuki siihen suuntaan, että aloin jättämään aterioita välistä ja ainaki syömään mahdollisimman vähän. laskin kaloreita neuroottisesti, ja aamupalaki pieneni hiljalleen yhteen pieneen mandariiniin. jälkikäteen aatelleen, aivan järjettömiä juttujahan tuli tehtyä. lavastin itelleni lautasen sotkemalla siihen kastiketta, että ei tarvinnut syödä ja pystyin sillä valehtelemaan, että olin syöny jo. en antanu itteni aamulla syödä ruisleipää, koska siinä oli kaloreita. jos oli oikeen nälkä (mikä aina oli. yllätys), PUOLITIN sen ruisleivän, jottei vaan tulis ylimääräsiä kaloreita. ”parhaimpina” päivinä söin sen 700 kaloria, ja jos menin yli 1500, oli aivan kauhea olo.
koko ajan oli aivan sika kylmä: kouluun menin alupaita,kerrastopaita ja villapaita päällä, joskus vielä tunnilla toppatakkikin, ja silti paleli. kädet sinersi aivan koko ajan ja toisaalta olin jopa ylpeäkin niistä, että ”nyt se homma toimii”. mulle tuliki aina epäonnistunut olo, ku jollaki muulla oli kylmä, muttei mulla, koska kylmyys oli mulle just se merkki, että rasva palaa.
samalla olin todella ärtynyt ja vihanen koko ajan. päivän aikana etenki kotona saatoin sanoa vaan ”öitä” koko päivän aikana.
no, kaikkihan tietää, että rajottaminen johtaa ahmimiseen, ja niin mullaki lopulta kävi. etenki leipä oli mulle jostain syystä asia (ja on edelleen.), mitä pystyn helposti syömään yli tarpeen. silloin toki se, että söin 3 leipää, oli mulle ahmimista. oli toki oikeitaki ahmimiskohtauksia, jollon vaan söin. kerranki olin yksin kotona ja söin niin paljon, että tuntu että maha repeää. nää kohtaukset aiheutti aivan järkyttäävn määrän syyllisyyttä. kolme kertaa olinki jo niin lähellä, että oisin pakottanu itseni oksentamaan ulos. joku pieni järjenitikka kuitenki suojeli viellä aivonperukoilla, ja lopulta en onneks tehny sitä, sillä uskon, että olisin menny vielä pahempaan kierteeseen.
samalla katoin tosi paljon somesta just näitä ”edtwt”-videoita, joissa kannustetaan just sairaalloiseen laihduttamiseen ja esitellään kuinka vähän södään päivässä. mulle tuli ihan hirvee olo aina, mutta jotain koukuttavaa niissä oli.
lopulta homma alko lopulta menemään tervemepään suuntaan, kun alotin tosissaan kasvattamaan lihasta. lihasten aksvuhan vaatii syömistä, proteiinia – kunnon ravintoa. hiljalleen ajatustapa muuttu taas enemmän siihen, että lihakset näkyviin, ennen se oli ollu, että luut näkyviin. oikeestaan olinki ollu tosi ylepä, jos esimerkiksi solisluut tai selkäranka näkyi ja kymmeniä kymmeniä kertoja olinki peilin edessä.
Viimeinen niitti tälle touhulle oli se, kun tiktokissa tuli vastaan video, missä joku toinenki oli tajunnu, että mitä hän rääkkää itseään, ku seurauksena ei ole mitään hyvää. Siitä itellekki tuli tajuaminen, että mitä minä kidutan itseäni, ku voisin elää mukavemminkin.
lopulta oikeastaan tajusinkin, että elämähän on mukavaa ja aloin taas kunnolla syömään. sain oman persoonallisuuden takasin, enää ei ole kylmä ja on aivan valtavasti energiaa tehdä asioita mistä pitää.
Vaikka en ikinä saanutkaan mitään syömishäiriödiagnoosia, uskon, että aika häiriintynyttä toimintaa oli. kuten kaikesta muustakin, lopulta yksin painiskeltua pääsin viimein ylös tuolta kuopasta missä olin. pääsyynä siihen on se, että muutin mun ajatustapaa: elämä onkin oikeesti mukavaa, kun ajattelee sillain. optimismi kantaa niin pitkälle, ja mitä sitä elämää kuluttaa märehtien ja murehtien, kun voi olla toiveikas ja iloinenkin?
tällä hetkellä oon nyt kolmatta viikkoa tässä ”toipumisessa”. Voin sanoa, että elämä hymyilee. Olen kyllä lihonut sieltä merkittävästä alipainosta lievään alipainoon sen 3-4 kiloa. En oo rajottanu mitään mitä syön, jos halusin, syön. toki se tuottaa vähän vaikueksia, sillä oon kadottanut omat nälän ja täydeksi tulemisen signaalit. ja koska tota ahmismistaustaakin on, niin välillä mietin onko tämä enemmän just sitä bingeämistä. toisaalta, syön jos on nälkä, kunnes on nälkä. ei ole hyviä ja huonoja ruokia. mullakin on edelleen toki syyllisyyttä syömisestä ja huomaan vääristyneitä ajattelutapoja, mutta tiedän, että niistä kyllä pääsee aikanaan ylitsekin.
masennusoireet alko katoamaan, kun lopetin siellä vellomisen. oikeasti. tiedän, että se on turvallista ja mukavaa velloa siellä surussa ja itkeä joka päivä kolmesti, mutta on parempikin tpaa käsitellä asioita. masennustiktokkien katsomisen lopetin, sen sijaan katson enemmän just niitä iloisia, ”hopecore”-videoita. Ja MUSIIKKI IHMISET MUSIIKKI!! Kuunnelkaa iloista musiikkia, se todellakin toimii. aina välillä huomaan itteni vaipuvan vielä sinne alakuloon, ei muuta kuin kuulokkeet korviin, ulos ja ylipirteää musiikkia ja samalla jammailua. kyllä helpottaa.
kadotin samalla oman kuukautiskierron. en ole vieläkään saanu sitä takaisin, ja menkat onkin 18 päivää myöhässä, enkä usko, että tulee seuraavaan kuukauteen. sekin oli ehkä herätys, että vielä joku päivä luultavasti (tai oikeastaan todellakin) haluan saada lapsia. kuukautisten poisjäänti on aina ihmiset merkki, että joku mättää!!
No joo, kuitenkin. Romaaninalkuhan tästä ominaiseen tapaani tuli, mutta toivottavasti tästä on jotain hyötyä. Surullisena on helppo olla ja murheissa märehtiä, mutta on mukavampikin tapa elää. Jos joku mut tunnistaa tästä tekstistä jostain syystä, se en ole minä!
P.S. Älkää tehkö kuin minä. Puhukaa rohkeasti ongelmistanne. Äitille. Isille. Siskolle. Kaverille.