Vanhempani eivät selkeästi vain voi ymmärtää sitä. :/ Vaihdoin koulua kaksi vuotta sitten, ja siitä lähtien olen tykästynyt yksinäisyyteen. Se on vain niin ihanaa kun saa tehdä mitä haluaa ilman että kaveri valittaa vierellä, kuinka hän ei halua tehdä tätä. Tunnen olni niin paljon iloisemmaksi vietettyäni aikaa yksin, kuin kavereiden kanssa. Minulla ei juurikaan ole kavereita uudessa koulussani. Vanhasta koulusta minulla on kuitenkin paras kaveri, jonka kanssa vietän aikaa silloin tällöin. Hän on samanlainen kuin minä, ja sen takia tulemmekin juttuun. Muut tuntuvat vain olevan extroverttejä, jotka haluaisivat olla kokoajan äänessä ja kavereiden kanssa. Vanhempani ovat tosi huolestuneita minusta, ja pakottavatkin minun olevan kavereiden kanssa. He suunnittelevat vanhempien kanssa leikkitreffejä jne. Mutta minä vain vihaan niitä. Olisin paljon mieluummin lukemassa kirjaa huoneessani, katsomassa leffaa yksikseni, kävelemässä luonnossa ja tutkimassa eläimiä. Muut ihmiset ja kaverit eivät vain ole juttuni. Harmittaa vaan kun vanhempani eivät pysty ymmärtämään, että minä en vain nauti seurasta. Pystyykö kukaan samaistumaan? Olisiko vinkkejä miten saada vanhempani ymmärtämään tätä??
Ei kait siinä muu auta kuin jatkaa heidän vakuuttamistaan siitä, että oikeasti viihtyy itsekseen. Luulen, että moni vanhempi voi luulla, ettei lapsensa saa kavereita, vaikka haluaisi, ja siksi väittää viihtyvänsä omassa seurassaan. Kirjan lukeminen on aika hankalaa porukalla yms. vertaukset saattaisivat ehkä saada vanhemmat huomaamaan sen, ettei kyse ole vain seurasta vaan myös siitä, mitä haluaa tehdä ja onnistuuko se kavereiden kanssa. Kannattaa kuitenkin olla vähintään sen verran sosiaalinen, ettei oman passiivisuutensa takia ole ihan ilmaa muille. Etenkin koulussa on kiva, että on kavereita tai vähintään ns. hyvänpäiväntuttuja joiden kanssa tulee toimeen ja voi tehdä ryhmätöitä yms.
Itsekkin tykkään olla paljon omissa oloissani, vaikka voin kyllä pakottaa itseni äärisosiaaliseksikin tilanteen niin vaatiessa, ei siinä mitään. Mutta en kyllä silloin hirveästi nauti siitä. Omalla kohdallani kyse on pitkälti tekemisestä; jos on järkevää ja mielekästä hommaa on aika sama, tekeekö sitä yksin vai porukassa. Sen sijaan porukalla hengailu hengailemisen takia ei juurikaan kiinnosta.
