No se nyt on

Mun mieltä on jo pitkään ahdistanut (itse nimetty) ’ajoittainen masennus’, jonka aikoina olen muutamaan otteeseen melkein hypännyt, niin ainakin muistan tapaukset, auton alle tai jäänyt keskelle tietä seisomaan, kun auto on tullut. Onneksi niin tapahtuu hyvin harvoin, vain muutamia kertoja vuodessa. (En ole usein ulkona masennuksen alkaessa ja silloin pysyttelen visusti omassa huoneessa itkemässä) Na jaa, kaipa ajoittainen masennus on kuitenkin jokseenkin yleistä kaikilla?

Mutta sitten todelliseen aiheeseen (siin): säikähdin puoli vuotta sitten saamaani raivokohtaukseen. Heitin veljeäni tuolilla päähän. Onneksi en osunut. Kaikki taisi johtua sitä että en halunnut tiskata tai jotain sen tapaista. Aivan mitätön syy suuttua, tiedän. Tunsin menettäväni kokonaan kontrollin kehostasi ja seuraavaksi vain huomasin viskanneeni tuolin keittiön läpi, ja pikkuveljeni itkemässä siinä vieressä.
No, tapaus ei tietenkään ollut vain yhden kerran juttu. En sentään ole sen kerran jälkeen viskelty tuoleja ketään päin, mutta olen potkaissut jakkaran kodin yläkerrasta alakertaan ja mukeja ympäri keittiötä, huomaan tehneeni ne vasta jälkikäteen.
Kerran pikkuveljeni istui vahingossa laukkuni päälle, jossa oli sisällä nuudelipaketti, joka meni rikki veljeni painosta. Suutuin niin paljon, että kaaduin keittiön lattialle makaamaan enkä pystynyt liikkumaan pitkään aikaan lattialta. Makasin vain.
Oli siinä selittelemistä veljille.
Onko se aivan normaalia käytöstä vai pitäisikö olla huolissaan?

Toinen asia jonka purkaan tänne nyt kun kerta aloitinkin [osa tekstistä poistettu]
Totta puhuen, uskon maailman olevan parempi paikka, kun en ole paikalla. Perheestäni löytyy ihania ihmisiä joiden keskellä olen useimmiten se musta lammas, joka taipuu yleensä itsekkäisiin ja itsekeskeisiin päätöksiin, toisin kuin veljeni. He ovat oikeasti mukavia ja kilttejä ja tekevät aina miten vanhemmat haluavat. En tunne kuuluvani perheeseen aina, olen se ylimääräinen henkilö joka istuu omassa huoneessaan ja kuuntelee muiden naurua alakerrasta.
Mutta samaan aikaan kun haluaisin olla heidän kanssaan on se ahdistavaa. Olen jo vuosia ajatellut, että haluan muuttaa pois ja kyllä sen kaikki tietävät. Rakastan perhettäni, mutta kotona on välillä hyvin tukala olla. Mikä on aivan naurettavaa. Olen vasta 16 ja aloittamassa lukiota, minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia elättää itseäni, en taida olla edes henkisesti valmis siihen! Perheeni on rakastava ja kyllä he minua rakastavat. En ole minkään väkivallan uhri tai väärinymmärretty sielu, jolla ei ole yhtään kavereita. Minulla ei ole mitään oikeutta olla kiittämätön ja valittaa, tai olla surullinen ja masentunut. Ei minulla ole mitään syytä.
Olen hyvä koulussa ja saan hyviä arvosanoja enkä tahallani satuta muita, se vain ei riitä. Välillä tuntuu kuin mikään mitä teen ei ole tarpeeksi, toiset tekevät sen aina paremmin. Joten miksi siis minua täällä kaivattaisiin? Oli kyse sitten mistä tahansa, mitä rakastan on kohta läheinen ystäväni tai veljeni siinä parempi. En kanna siitä kaunaa, tunnen vain aina tippuvani rotkosta alas. Mitä järkeä on täällä olla, kun en loppujen lopuksi aiheuta muuta kuin häpeää perheelleni. Katolinen isäni ei hyväksy sitä, että pidän tytöistä ja siitä syystä hän joutuu tappelemaan äitini kanssa. Ei se ole reilua hänelle, joka joutuu työskentelemään päivät pitkät tuodakseen ruokaa pöytään. Ja sitten on minä siinä seisomassa ja pyytämässä jotain, vaikka on kaapissa ruokaa ja vaatteita. Veljeni joutuvat riitojen keskelle Ja minä olen yleensä joko riidan aloittaja ja syy.
Ja näin tästäkin tuli valitusvirsi.