Mul on pakko oireinen häiriö ja aattelin kirjoitella tänne ajatukset kasaa tai jotai.
Jos jollai on jotai vinkkejä selviämiseen, ni saa jakaa.
Ja Jos joku saa tästä jotain vertaistuen tapaista, niin ihan jees, enpähän turhaan kirjotellu. 🙂
Taustaa: Oon aina ollu tarkka käsien pesusta, et aina pienenä pesin kädet kun tulin kotiin mistään. Si ku 2020 oli korona ja aloitin yläasteen ni si se käsien pesu ei enää riittänyt vaan sit piti mennä heti koulusta tultua suihkuun ja putsasin puhelinta nopeasti jollain antiseptisella suihkeella (sitä oikeesti käytetään johonki naarmujen putsaamiseen ihossa mut mää luin vaan sen kohan mis luki et ”desinfioiva”). Nää puhtaana pito asiat on vaa pahentunut ja kerron niistä myöhemmin lisää.
Sit jos kans oon kaupungilla kavereitten kaa ja jos lähetään esim. Jostai kahvilasta, niin mun pitää useempaan kertaan tarkistaa, ettei jää mitää omaisuuksia sinne penkeille. Joskus kaverit kattoo kans, ettei jää mitää ni si voin viel kysästä niiltä et eihän sinne jääny mitää. Että tänkin kaa on viel vähä ongelmii.
On myös ollu ylimääräistä tarkastelua, et tarkistin ovet, valot ja laturit useempaan otteeseen. Niihin tarkisteluihin meni yhteensä jotai 5 minuuttia, joka ei kuulosta niin paljolta, mutta eihän siinä tarvitsisi sitä kahvaa vetää 2 minuuttia. Oon kuitenki tavallaan saanut näitä helpotettu, et mietin jotain mitä en yleensä mieti, esim jotain eläintä kuten mangusti, niin sit muistan et koska ajattelin mangustia, ni ovet ja kaikki oli kiinni ja tällee.
Pelkäsin myös tietokone viiruksia paljon etten uskaltanut koneilla tehä oikee mitää. siitä oon päässy melkeen kokonaan yli et oon kysellyt kavereilta ja sukulaisilta, jotka tietää koneista jotain, et ”eihän siitä voi tulla viiruksia jos…” ja yleensä vastaus on ollu et ei. Oon kans ite tutkinut niitä ja saanu helpotusta ku tunnistaa sit merkit niistä ja sit tavallaan tietää mitä pitää tehä.
Nonni siinä oli taustaa, seuraavaks nykyisii oireita ja niiden kaa tuskailua.
Et nyt oon amiksessa alalla, jossa ollaan ihmisten ja toisinaan kemikaalien kaa tekemisissä (en tiiä kui tarkkoja tääl ollaan paikkojen tietojen annosta, niin pistän tälleen suuntaa antavasti).
En kanna koulussa mukana mun toista puhelinta, kun en jaksa putsata sitä joka päivä (mul on kaks puhelinta, toinen on ”koulu puhelin”, eli hoidan sil koulu juttuja joka kulkee mun mukana kouluun). Otan kotona olevan puhelimen vaan kun lähen kavereitten kaa jos silloinkaan.
Jos otan sen kotona olevan puhelimen mukaan ulos ja kun tuun kotiin ni sen puhelimen putsaamiseen menee 10-15 min ja oon ihan jäykkänä siinä sen aikana ja oon ihan hengästynyt sen jälkeen ku hengitän sillee oudosti siinä putsaamiseen aikana. Nyt ainakin käytän desinfioimiseen tarkoitettuja lappuja.
Koulusta tullessani haluan käydä suihkussa, koska kuten sanoin olen tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja ajatus ällöttää mennä esim. omaan sänkyyn makaamaan kun olen hoitanut heitä. Tai kun harjoittelemme luokkalaisteni kanssa toisillemme erilaisia hoitoja, niin käytämme iholle voiteita aika laajalle alueelle, jolloin olo on aika tunkkainen hoidon saamisen jälkeen. Varsinkin kun joillakin ei ole niin hyvä käsihygienia. Suihkussa kuitenkin menee 20-30 minuuttia ja olen kuulustellut kavereiltani, että heillä menee suurinpiirtein saman verran, mutta isäni mielestä 15 minuuttia riittäisi. Tiedän, että vettä ei ole hyvä kuluttaa paljon, mutta en siellä suihkussa turhaan sitä valuta vaan käytän sitä vaan kun on pakko.
Kun tulen suihkusta, niin pidän käteni edessäni, kuin kynttilää pitäisin, että näen etten koske niillä mihinkään, koska kylpyhuoneen oven kahva ei mielestäni ole puhdas, koska sinne mennään likaisina.
Menen vessaan ja pesen siellä kädet. Ennen olen pessyt 5 sekuntia per ”alue”, mutta viime aikoina sekunti tuntuvat venyvän, eli normaalisti kun viiteen sekuntiin kuluu se viisi sekuntia (wow) niin minun laskemaan viiteen sekuntiin kuluu 11 sekuntia. En siis valuta vettä, kun hieron saippuaa käsiin, mutta huutelen kädet ensin saippuasta ja sitten jätän veden valumaan ja saippuoin uudestaan kädet, koska hana jonka avasin ei ole puhdas koska taas se avataan likaisilla käsillä. Yritän mahdollisimman nopeasti saada pestyä kädet toiseen kertaan, ettei vettä kuluisi liikaa. Käsien pesun aikana joudun jännittämään käsilihaksia aika paljon, etteivät ne tärise ja osu lavuaarin reunoihin, koska silloin joutuisin aloittamaan pesun uudestaan. Huuhtelun jälkeen katson ranteet, että eihän sinne ole jäänyt saippuaa, koska silloinkin joutuisin aloittamaan koko käsienpesun alusta, mutta olen yrittänyt päästä tästä eroon. Käsien pesun aikana kuuntelen myös ääniä liikaa, jota vanhemmistani tai televisiosta tai mistä tahansa lähtee, joten keskittymiseni herpaantuu helposti, jolloin taas joudun aloittamaan alusta.
Ovista kulkeminenkin on hankalaa, koska pelkään, että osun ovenkarmeihin ja ne tuntuvat minusta likaisilta, koska huoneeni on eteisen vieressä, niin niihin karmeihin saattaa osua ulkotakki, tai kun vien ”likaisia” vaatteita ulos tuulettumaan kylpyhuoneesta (jotta voin pitää niitä seuraavana päivänä koulussa), jolloin kuljen vanhempieni huoneen oven läpi, jolloin likaiset vaatteet saattavat osua oven karmeihin.
Oon käyny ysiluokasta asti tän takii juttelee koulupsykologeilla, mut ei niistä oikeen oo ollut apua. Itsestähän se lähtee, että tekee niitä altistus hoitoja, mutta se on liian pelottavaa ainakin tällä hetkellä.
Haluaisin vain tietää, että mikä on sairauteni juuri. Oon kovasti yrittäny miettii sairauden syytä, mutta en ole saanut sitä selville. Juttelin psykologin kanssa ja se sano et se pelko on saattanut automatisoitua, koska se on ollut niin kauan, että sen voi unohtaa. Mikä kyllä käy järkeen kun tän sairauden alusta on ainakin 5 vuotta.
Oon kokoajan vähintään pienen ahdistuksen alla, en muista milloin viimeksi minulla ei ollut yhtään huolia. En pidä kodista lähtemistä, koska kotiin palaaminen on niin hirveän hankalaa.
Monesti mietin, että entä jos olisin valinnut lukion, kun siellä ei hoideta asiakkaita eikä olla näin läheisissä oloissa luokkalaisiin.
Mutta meni jo, turha sitä on enää murehtia. Iteppähän alani valitsin.
Harmittaa, etten käynyt juttelemassa oireistani aikaisemmin, ne olisi ehkä saatu helpommin kuriin.
Eli jos sul on jotai murheita ni mee juttelee niistä. Ja muista että mistään ei tarvitse selvitä yksin.
Kiva jos jaksoit lukea ja tsemppiä kaikkeen. ❤️
Moi puhdas pulmunen.
Tosi ikävä toi sun ongelma. Korona aika oli kyl monelle hankalaa aikaa ja se sai kyl aikaan erilaisia ongelmia ihmisille, kuten mulla.
Tai sulla se siis paheni silloin sulla ollu jo monta vuotta joku asia, mitä tarkistelet tai ylimietit ja sit ahistaa.
Mikä sulla on nyt tilanne? Parempi vai pahempi.
Ootko sä puhunu sun vanhemmille, tai kuin hyvin ne on täs tilanteen tasalla? Tietääk ne miten ne voi parhaiten sua auttaa?
Sanoit et käyt juttelee jonku kaa, onko sun vanhemmat ollu koskaa mukana?
Mulla oma tilanne vähä helpottanu ku alotin noin puol vuotta sit omahoito ohjelman yhdessä äitin kans, ku eka juteltiin kahestaa mun psy kanssa ja sit kolmistaa.
Nyt vähä helpompi olla ku äiti (ja iskä vaik se ei asu meidän kaa) tietää. Askel kerrallaan ja ei haittaa vaik heti ekalla ei onnistu.
Moi hengitän
Kiitos kun vastasit❤️
Toiset menee paremmin, toiset huonommin. En enää paljoa pelkää ovista kulkemista tai niihin osumista. Käsienpesu on mennyt taas huononpaan suuntaan, mutta työstän sitä.
Vanhemmat tietää tilanteen, ja ne yrittää ymmärtää ja auttaa, mutta välillä niillä menee hermo, ymmärrettävästi. Kovasti ne haluaisi käydä mun kanssa sillee yhessä psykologilla, mutta en tiedä, yritän totutella ideaan, että he olisivat mukana.
Mullakin viimeisimmällä psykologi käynnillä suunniteltiin omahoito ohjelma ja olen päässyt siinä alkuun.
Hyvä, että sulla on edes vähän helpottanut ja paljon voimia! 🙌
Siis mä oon aina halunnut olla just tollanen tosi… hygieeninen enkä yhtään tiiä miks. Mut toi kuulostaa jo vähän liian ahdistavalta. Toivottavasti oot saanut siihen jo apua ja se on helpottanut<3
Moikka puhdas pulmunen,
Miten sull on sujunu? Mull tuli keväällä isosti takapakkia, vaikee kevät koulussa ja riitaa iskän kanssa. En enää haluais puhuu sille asioista, sil on aina jotain sanomista. Oon joutunu valehtelee sille, et ocd on hallussa, vaikkei oo. Äitille puhun, mut en ihan kaikkee, ku mietin et mitä jos se ei sittekää ymmärrä. Mä käyn viel siel psykall, ehkä siitä jotai hyötyy on. Yhelle kaverille oon kertonu melkein kaikki, se oli iso helpotus. Tiedän et porukat yrittää, mut ku haluun tajuta tän ite ja sit päästä siitä ite irti. Paljo oon järkeilly tätä asiaa,sit ku sais vaa sen toimimaan ja uskon et onnistun. Onneks koulu loppu , ei tarvii sinne mennä ku vasta syksyllä. Toittavasti sulle tulee hyvä kesä.
Moi taas hengitän, sori etten vastannu aikaisemmin, unohdin vähäniiku tän sivuston😅
Harmi että on tullu takapakkia, toivottavasti tän parin kuukauden aikana oot saanut taas vähä haltuun tilannetta. Hyvä että oot kertonut kaverille ja hienoa jos psykalla käymisestä on ollu ainakin vähän apua.
Meijän koulun psykologi lopetti, eikä siel vissii oo hetkeen tulossa ketään, et selviydyn ny si ittekseni.
Mut mul meni tos kesällä ocd:n kaa ihan hyvin, sain lyhennettyy käsien pesua vähän, enkä enää pelkää melkeen ollenkaan ovista liikkumista, että niihin osuisi. Puhelimen putsaus kanssa lyheni huomattavasti sen jälkeen kun kuoret hajosivat, enkä siksi ole hankkinut uusia.
Nyt kun koulu alkoi, niin ilmeisesti ahdistuksen taso nousi hieman kun olen vähän palannut vanhoihin tapoihin käsienpesun suhteen, mutta olen tehnyt parhaani että se pysyisi tässä tilanteessa.
Joskus mulla tulee ideoita, että entä jos vaan lopetan tän kaiken murehtimisen ja elän niinku muutkin kaverit. Koen kateutta heille siitä kuinka he voivat koulun jälkeen olla ihan normaalisti eikä heidän tarvitse puhdistautua nopeaa käsienpesua kummemmin. On myös huono omatunto siitä kuinka en pysty kutsumaan kavereita meille hengaamaan, koska en tiedä esim. Missä he ovat aiemmin sinä päivänä istuneet yms.
Jonain päivänä tulee ajatus että ”entä jos mä tästä olohuoneesta menisin suoraan mun huoneeseen ilman pesemättä käsiä? Ei se eroa paljoa, kun mä olen tässä tuolissa nyt istunut, niin ne samat pöpöt kummiski kulkeutuu mun vaatteiden mukana” mutta sitten en kuitenkaan tee niin ja pesen kädet kumminkin.
En varmaan ole siksi, koska alallani ollaan niin läheisessä kontaktissa muiden ihmisten kanssa, ja pelkään että heidän ”pöpöt” tulee mukaan kotiin. En malta odottaa että valmistun. Usein mietin, entä jos olisin valinnut lukion.
Olen kuitenkin toiveikas, että kun muutan omaan kotiin, niin silloin viimeistään tämä kaikki loppuu. Ensinnäkin en millään jaksaisi puhdistaa jokaikistä tavaraa jonka vien uuteen taloon. Toiseksi se olisi uusi, puhdas alku.
Onko pakko-oireinen häiriö siis todettu ja diagnosoitu? Jos on, voisit saada Kelan tukemana kuntoutuspsykoterapiaa. Uskoisin, että hyötyisit siitä, sillä vaikuttaa siltä, että olet todella tietoinen itsestäsi ja oireistasi ja haluat vakaasti ymmärtää syitä niiden taustalla.
Jos haluat terapiaan hakeutua, kannattaa varata aika lääkärille (esim. koululääkäri, jolle yleensä ohjaudutaan useimmissa oppilaitoksissa terveydenhoitajan kautta). Tarvitset psykiatrin kirjoittaman B-lausunnon Kelan kuntoutuspsykoterapiaa varten, mutta sitä ennen sinun täytyy mennä lääkärille joka tekee lähetteen psykiatrille (kyllä, ihmiseltä toiselle pomppimista tulee olemaan, mielenterveysongelmien hoidossa on ihme portinvartijuutta siinä, kuka saa ja mitä hoitoa). Jos sinulla on jo diagnoosi valmiina, pelkkä psykiatrikäynti voi riittää, ja sitten pääset matelemaan Kelan edessä eli hakemaan sitä kuntoutusta ja etsimään itsellesi terapeuttia. Jos taas virallista diagnoosia ei ole vielä olemassa, sinun tulisi pyytää lähetettä nuorisopsykiatrian (jos olet vielä alle 18-vuotias) tai aikuispsykiatrian (jos olet 18 tai vanhempi) poliklinikalle. Valitettavasti näihin, etenkin sinne nuorisopuolelle, jonottaminen voi kestää melko pitkään. Itselläni aikanaan nuorisopsykiatrian polin lähetteestä psykoterapiaan päätymiseen meni reilu puoli vuotta, mutta minut otettiin polille asiakkaaksi kiireellisenä akuutin itsetuhoisuuden takia, ja alusta asti oli selvää että tavoitteena on päästä psykoterapiaan, joten menin aika minimiajalla ja -tutkimuksilla siellä polillakin. Kiireettömänä ja vähän epäselvemmillä tavoitteilla tai pitkittyvällä tutkimusjaksolla tähän prosessiin voi mennä helposti vuosikin.
Tunnen myös tuskasi pakko-oireisen häiriön kanssa elämisestä. Itselläni eivät joko diagnoosikriteerit täyttyneet tai oireita ei koskaan tunnistettu pakko-oireiksi (kuten sanoin, tutkimusjaksoani siellä polilla kiirehdittiin ja minulle asetettiin helpoimmat mahdolliset diagnoosit eli keskivaikea masennus ja muu määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö, mutta paljon jäi tutkimatta). Oma pakko-oireisuuteni on tullut ilmi vasta terapiassa. Psykoterapeutin kanssa havaitsimme, että itsetuhoiset ajatukseni ovat pakkoajatusmaisia. Minulla on siis luultavasti aiemmin tunnistamatta jäänyt ”suicidal-ocd”, eräs pakko-oireisen häiriön muoto, jolle on ominaista oman tahdon vastaiset itsetuhoiset ajatukset ja mielikuvat. Tämä on saanut minut välttelemään veitsiä, korkeita paikkoja, vettä, yksin autolla ajamista… Lisäksi nämä ajatukset jo itsessään kieltävät puhumasta aiheesta, sillä sekin ilmeisesti tämän ocd-logiikan mukaan jotenkin lisäisi näiden tekojen todennäköisyyttä, mitä se ei siis oikeasti tee. Dissosiaatio on myös toiminut eräänlaisena pakkotoimintona ajatuksia vastaan, ja sekin itsessään jo vaikeuttaa asioista puhumista, kun mieli kirjaimellisesti sulkeutuu ja lakkaa toimimasta ja tuottamasta mitään järkevää sisältöä mitä ulkoistaa puheeksi. Olen joutunut tekemään aika kovasti töitä että olen edes psykoterapeutille saanut ajatuksista puhuttua. Nykyään se on jo helpompaa.
Pakko-oireisella häiriöllä on oma logiikkansa, jota se yrittää sinulle syöttää. Kun sitä logiikkaa vähä vähältä yrittää kyseenalaistaa ja purkaa, häiriö menettää osan voimastaan. Toki jos pakkotoiminnot ovat noin vahvasti osa arkea, siihen voi mennä pitkäänkin, mutta mahdotonta ei ole toipua kokonaan. Apua siihen kannattaa hankkia, ja kertomasi mukaan se apu, mitä tällä hetkellä saat, ei ole sinulle riittävää.
Diagnoosin kanssa on mahdollista saada myös lääkitys, joka saattaa auttaa pahimman ahdistuksen yli, mutta mikään pakko ei ole lääkkeitä käyttää jos ei halua. Eivätkä nekään auta yksin, vaan vaativat sen, että käyt jonkun kanssa juttelemassa ja opettelet keinoja pärjätä sairautesi kanssa.