Varoitan kirjoitusvirheistä ja huonosti lauseeseen sopivista sanoista sekä pitkähköstä tekstistä.
Tätä kesälomaa on mennyt kohta kuukausi (kun kirjoitan tätä) ja en ole ollut yhteydessä muihin ihmisiin, kun vanhempiini, sisaruksiin ja isovanhempiin & niiden sisaruksiin. Kerran olen kaverille viestitellyt.
Kaikki leirit mihin olin ilmoittautunut peruuntuivat. Olen useana vuotena aloittanut kesäloman leireillä, että jos se kehitti tätä ”erakoitumista”.
Vanhempani kysyvät lähen päivittäin heidän töiden jälkeen ”Mitä olette tänään tehnyt? :)” vastaukseni on tämän tyyppinen ”Istunut omassa huoneessa, ulkoiluttanut vähän koiraa ja pelannut.”.
Muu perhe lähtee useasti julkisille uimapaikoille uimaan, kun taas minä haluan jäädä kotiin, koska muut ihmiset tuntuvat antavan arvostelevia katseita, tuijottavat tai nauravat minulle. Tiedän samalla, että niin ei ole, mutta ahdistaa silti ajatus mennä sinne. Lähden uimaan vaan paikoille jotka ovat käytössä vaan tutuilla tai ovat yksityisiä.
En mene miuluisasti myöskään kauppoihin perheen kanssa, koska tuntuu, että muut tuijottavat ja naureskelevat minulle. Äiti ja isä ajattelevat, että häpeän heitä, mutta oikeasti häpeän itseäni.. Ulkonäköäni, puhetapaani, vaatteitani, luonnettani. Kaikkea.
Olen ollut kauan epävarma itsestäni, enkä tiedä kuka olen. Joskus tulee itsevarma olo, mutta se nopeasti häviää. Viimeksi kun oli itsevarma olo illalla aloin hyppiä (tuli samalla ”pomppufiilis”) ja venäytin nilkkani. Ehkä itsevarmuus ei ole luotu minulle? Ehkä se oli merkki, että minun ei kuulu rakastaa itseäni.
”Opi ensin rakastamaan itseäsi ennenkuin alat rakastamaan muita.” ”Et voi rakastaa muita, jos et osaa rakastaa itseäsi.”. Se on vaan niin vaikeaa. En ole valmis rakkauteen. En, en. Useat ihastukset ollaan käyty läpi, ennenkuin tuon on itse oikeasti voinut tajuta.
Minua jännittää ja ehkä vähän pelottaakin kesäloman jälkeen kouluun uudelleen meneminen.”Mitä teit kesälomalla? :D”! ”Istuin yksin omassa huoneessa pelaamassa! :D” Muilla on uudet vaatteet reput sekä penaalit, kun minä samoissa vähän pieneksi jääneissä vaatteissa tallustelen. Haluaisin mennä kauppaan ostamaan vaatteita kavereiden kanssa, mutta ei vaan jotenkin tule kysyttyä. Äitin kanssa en halua lähteä, koska hän on vähän tylsää ”vaatekauppa seuraa”.
”Pelkään muita ihmisiä”. Haluan muutta maalle, metsään. Pikkukylään, jossa on pikkukoulu 17 oppilaalla. Pois, pakoon, piiloon. Yksin pikku metsämökkiin. Ei kukaan tietäisi minusta, ei kukaan tulisi kylään, en saidi koskaan lapsia, kuolidin ilman perijää ja kunniaa. Saisin elää yksin omien ajatusteni kanssa ilman muiden kritisoivia mielipiteitä. Diinä olidi omat hyvät ja huonot puolet.
Tästäkin tuli aika sekava ja poikkesin jonkun verran aiheesta, mutta olisi mukava kuulla jotain kannustavaa, neuvoja tai samaistumista.
Kiitos.
❤️
hei, tilanteesi kuulostaa vaikealta. Minulla on ollut samanlaisia ongelmia ja osaan samaistua osaan tekstistäsi.
Mielestäni, kun sanoit että sinun ei ehkä kuuluisi rakastaa itseäsi, kuulosti surulliselta. Jokaisella on omat epävarmuutensa, mutta on aivan totta, että olisi tärkeää rakastaa itseään sellaisena kuin on. Emme saa päättää miltä näytämme tai miten käyttäydymme. Emme saa valita synnymmekö rikkaina vai köyhinä. Joskus se saattaa tuntua epäreilulta, mutta niin se vain on. Joihinkin asioihin voi myös itse vaikuttaa.
Uskon että et ole mitenkään huono ihminen, eikä sinun tulisi hävetä itseäsi tmv. Olet juuri hyvä sellaisena kuin olet. Olet ainutlaatuinen.
tsemppiä sinne! ❤️
Hehe, samaistun jotenkin.
Minä taas välttelen muita, koska,,,,,he elävät.
He pitävät ääntä, heillä on kiinnostukset ( haha kyynisyys, olenko oikeassa hahaa ) he haisevat ihmiselle, he ovat vain ihmisiä. mitä pahaa he ovat tehneet minulle????? Höm, äm..
Kannustusaika.
Itsevarmuus kuuluu sinulle.
Se oli todella hutera kehu.
Hei hei.
Olen itse samanlainen. Oikeastaan koulun päätyttyä en saanutkaan kavereita uudesta koulusta ja opinkin olemaan yksin. Ehkä liiankin hyvin.
Kaipasin välillä seuraa, mutta pärjäsin hyvin ilmankin. Sitten kun sain seuraa ja halusin olla kavereita niin tulikin jonkinlainen emotionaalinen lukko jolloin aloinkin karttamaan näitä uusia tuttavia.
Koko lukioajan musta tuntui että kaikki tuijotti ja arvosteli mua, vaikka olin ihan semi tavallinen ja nätti. Oli mulla joskus kissankorvat päässä :D Siispä ajattelin liikaa mielessäni.
Nyt monta vuotta myöhemmin (olen 23) tajuan ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa miltä kukin näyttää tai miten toinen pukeutuu. Opin pikkuhiljaa itsestäni lisää mitä enemmän tässä eletään ja tajuan että olen jostain syystä elänyt itseinhossa lukioajoista saakka. No nykyään on kyllä sitten niitä tuttuja joiden kanssa viettää aikaa ja oon kiitollinen siitä että voin katsoa Pottereita jonkun kanssa :)))
Mikään ei oo myöhäistä sulle, jos sulla on huono olo nahoissas, sun koulussasi on varmasti joku aikuinen joka on valmis kuuntelemaan. Niiko opo tai terveydenhoitaja. Tai miksei vaikka vanhemmatkin. Sulle tulee varmasti parempi olo puhumisesta ja saatat saada vinkkejä miten parantaa itsetuntoa tai olla sosiaalisempi (siis tietenkin jos haluaa). Jotkut meistä on tietenkin erakoita.
Epäröinti on turhaa, jos ei ole hyvä olla. Jos apua on saatavilla, on siitä hyvä ottaa kiinni. Ja hei, kedolla on monenlaista kukkaa. 🌼