Olenko paniikkioireinen? (Hyvin sekava ja pitkä viesti, sori siitä)
Täytän kesän lopussa viisitoista. Oikeastaan aina on mennyt kaikki hyvin, mutta viime kuukausina olen alkanut olemaan usein ahdistunut. Usein tietyissä tilanteissa. Luulen, että se johtuu suurimmaksi osaksi harrastuksestani. Koen, että minut laitetaan väkisin liian kovalle tasolle. Taitoni riittäisivät siihen, mutta henkinen puoli ei ja sitä vanhempani ja valmentajani eivät tunnu ymmärtävän.
Jos joudun käymään jonkinlaista keskustelua tavoitteistani tai tulevaisuudestani kyseisen lajin suhteen, alkaa tuntua pahalta. Joskus jo pelkkä treeneihin meneminenkin tuntuu pahalta. Testit ne vasta pahalta tuntuvatkin. Se suorituskeskeisyys ja ne paineet – en vain jaksa sitä. Onneksi niitä ei ole kovin usein.
No, olen pari kertaa saanut eräänlaisen kohtauksen joita epäilen paniikkikohtauksiksi. Ensimmäinen kävi heikosti menneen testisuorituksen jälkeen, toinen, kun olin saanut tietää, että minut on valittu eräälle leirille, josta voi parhaassa (tai minulle oikeastaan pahimmassa) tapauksessa päätyä jopa maajoukkueeseen tässä lajissa. Sydän alkoi hakata hulluna, hengittäminen oli haastavaa, ahdisti, tuntui että on pakko päästä pois, jonnekin, en tiedä mihin. Oli kylmä ja kuuma vuorotellen. Eivät kestäneet varmaan viittäkään minuuttia kumpikaan, tai en tiedä, ajantaju katosi täysin. Pelottavaa se silti oli. Jälkeen päin väsytti ja oli todella kylmä. Tuntui, kuin olisin sokissa.
Kerroin toiselle valmentajistani (menee varmaan todella sekavaksi nyt mutta pyörin siis kahden eri ryhmän mukana joten minulla on kaksi valmentajaa), että kärsin jonkinlaisesta ahdistuksesta testi- ja arviointikeskustelutilanteissa ja juttu saattaa eskaloitua niin pahasti, etten saa lopulta henkeä. Se ei ollut koko totuus, mutta hän ymmärsi mitä ajoin takaa ja lupasi, että voin kertoa hänelle jos ikinä tuntuu pahalta. Se helpotti paljon. Olen enimmäkseen näistä kahdesta hänen valmennettavanaan, eikä se paljoa haittaa, jos jätän asian mainitsematta toiselle.
Tuntuu kuitenkin, etten voi jatkaa tätä enää kovin kauaa. Sekä esitän, että pystyn tähän ja haluan tätä, että piilottelen ahdistustani. Se on todella raskasta. Pelkään myös, että mieleni tottuu tähän reaktioon ja alkaa käyttäytyä samalla tavalla muissakin ahdistavissa tai stressaavissa tilanteissa. En oikeastaan halua lopettaa kyseisen lajin harrastamista, haluaisin vain pystyä harrastamaan ilman paineita ja suorituskeskeisyyttä. Niistä kun tämä kaikki sekoilu tuntuu johtuvan. Ihmiset ympärilläni eivät vain tunnu ymmärtävän, että vaikka taidon puolesta pärjäisinkin kovallakin kilpatasolla, en välttämättä pysty siihen henkisesti tai edes halua sitä.
Tiedän mitä minun pitäisi tehdä – yrittää saada heidät ymmärtämään ja kertoa avoimesti näistä ahdistuneisuus-/paniikkioireista, ehkä hakea apua. Se vain tuntuu niin mahdottomalta. Olen yrittänyt monta kertaa sanoa vanhemmilleni, etten ehkä jaksa tätä tai haluan vain harrastaa ilman paineita, mutta minut on sivuutettu tai minulle on suututtu ja sanottu, että hukkaan vaivalla kerätyt taitoni. He eivät tajuaisi, jos kertoisin ahdistuksestani. He luulisivat minun tekevän sen tahallani – esittäväni.
Tämä viesti on vähintään yhtä sekava kuin tilanteeni. Ja pitkä. Kiitos jos jaksoit lukea. En tiedä mitä tällä haen, yritän saada vain ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen. D:
Kuulostaa kieltämättä hankalalta. Mutta tiedät hyvin, mitä tehdä ja vaikuttaa siltä, että tunnet itsesi ja tilanteesi todella hyvin. Se on positiivista ja auttaa muille kertomisessa ja avun hakemisessa.
Voisitko aloittaa keskustelun vanhempiesi kanssa kertomalla, että sinulla on ollut viime aikoina ahdistusta ja sitten vasta edetä siihen, että haluaisit muutosta tähän tilanteeseen? Kun kerrot ensin pahasta olosta ja sitten vasta alat puhua harrastuksesi vaikutuksista ja toiveistasi sen suhteen, he ehkä kuuntelevat eri tavalla. He kuitenkin haluavat sinulle vain parasta ja toivovat sinun olevan onnellinen. Sen voit tehdä jo ennen koulun alkua.
Kun koulu taas alkaa, hakeudu vaikka terkkarin tai kuraattorin juttusille. He osaavat ehkä sanoa paremmin, tuleeko sinun olla huolissasi ahdistuksestasi ja näistä kohtauksista tai ainakin osaavat auttaa sinut eteenpäin.
Tilanteesi täytyy muuttua!
Jos vanhempasi ovat todella tukkineet korvansa mitallitoiveilla, suosittelisin ulkopuolista apua.
Mitä teetkin, toivon parempaa tulevaisuutta! 💓💓